Raften istui ja ajatteli kauan aikaa, sitten hän sanoi:
— Kaleb, tee sinä juuri niin kuin minä sanon, niin saat talosi takaisin. Ensiksikin minä lainaan sinulle tuhat dollaria yhdeksi viikoksi.
Tuhat dollaria!!! Kalebin silmät lensivät selko selälleen, mutta mitä sitten piti tapahtua, sitä hän ei saanut sillä hetkellä tietää, sillä pojat palasivat takaisin ja keskeyttivät juttelun, mutta myöhemmin vanha erämies sai täydet ohjeet.
Kun rouva Raften sen kuuli, niin hän hämmästyi sanattomaksi. Tuhat dollaria merkitsi Sangerissa samaa kuin satatuhatta dollaria jossakin suurkaupungissa. Se oli aivan tavaton rahamäärä ja rouva Raftenin henkeä oikein salpasi.
— Tuhat dollaria, William! Kuules nyt, eikö se pane liian kovalle koetukselle miehen rehellisyyttä, sinä kun hänen mielestään vielä olet hänelle velkaa? Onko viisasta tehdä niin?
— Heheh! sanoi William. — En minä ole mikään rahanlainaaja enkä keväällinen ankanpoikanenkaan. Tuossa on se raha, jonka minä hänelle lainaan, ja Raften veti esiin kimpun vääriä seteleitä, jotka hänellä sattuivat olemaan väliaikaisesti hallussaan, koska hän oli virkamies.
— Siinä on ehkä viisi tai kuusi sataa dollaria, mutta se melkein riittää.
Kaleb jätettiin kuitenkin siihen uskoon, että se oli todellista rahaa, ja kaikin puolin neuvot saatuaan hän seuraavana päivänä ilmestyi taloonsa — Poguen taloon — kolkutti oveen ja astui sisään.
— Hyvää huomenta, isä, sanoi Saryann, sillä hänessä oli sentään jonkin verran säädyllisyyttä ja hyvää sydäntä.
— Mitä te täältä haette? tiuskaisi Dick vihaisesti. — Johan on tarpeeksi kiusallista, kun pitää teitä maallaan suvaita, mitä teidän vielä tarvitsee käydä täällä nuuskimassa yöllä ja päivällä!