— Ole vaiti Dick; sinä unohdat —
— Unohdanko — en minä unohda mitään, kivahti Dick vaimonsa puheen keskeyttäen. — Hänen piti auttaa työssä ja talon askareissa, mutta hän ei tee mitään, vaan tahtoo elää meidän kustannuksellamme.
— Älähän nyt suotta, ei teidän tarvitse kauan pitää minua vaivananne, sanoi Kaleb surkean näköisenä tuoliin hoiperrellessaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän näytti sairaalta ja tutisevalta.
— Mikä teitä vaivaa, isä?
— Voi, minä olen kovin sairas. Ei minusta enää ole mihinkään. Ei kulu monta päivää, ennen kuin minusta pääsette.
— Suuri suru! mutisi Dick.
— Mi — minä annoin teille taloni ja kaikki, mitä minulla oli —
— Lakatkaa voivottelemasta. En minä jaksa sitä kuunnella.
— Ainakin melkein — kaikki. Mi — min — minä — en sanonut mitään pienestä — voih — voih — setelitukosta, joka minulla oli tallessa. Mi — minua — viluttaa niin kovasti.
— Dick, tee tulta, sanoi vaimo.