— Kuules, Rantasipi, sinun käy huonosti, ellet lakkaa tuosta; se vesi ei kelpaa keittämättä juotavaksi.
Mutta Rantasipi valitti polttavaa janoa ja joi vähääkään välittämättä. Kun oli kaksi tuntia kuljettu, hän oli kovasti uuvuksissaan ja tahtoi ehdottomasti palata takaisin. Jan etsi kuivan saarekkeen ja kokosi risuja tuleksi, mutta huomasikin sitten, että kaikki tulitikut olivat kastuneet likomäriksi suolla rämmittäessä. Rantasipi hätääntyi tästä kovasti, ei siksi, että juuri sillä hetkellä olisi tulta tarvittu, mutta jos täytyisi olla ulkona kaiken yötä.
— Odota, niin saat nähdä, mitä intiaani tekee, sanoi Pikku Majava. Hän etsi kuivuneen palsamikuusen, leikkasi siitä hankauspuut, teki hieman kaarevasta oksasta jousen ja tuota pikaa sai aikaan loimuavan tulen Peterin sanomattomaksi hämmästykseksi, sillä hän ei ollut milloinkaan nähnyt puutuluksilla tulta tehtävän.
Teetä juotuaan ja vähän syötyään Peter oli hieman rohkeammalla mielellä.
— Minun laskujeni mukaan me nyt olemme kulkeneet vähän päälle kymmenen kilometriä, sanoi päällikkö. Vielä yksi tunti, niin näemme metsän, mikäli täällä sitä on, ja Jan johti soitten halki, jotka olivat toisinaan avoimia, toisinaan vähän metsää kasvavia, ja poikki kulon polttamain metsäsaarekkeitten.
Tunnin koillista kohti astuttuaan he saapuivat saarekkeelle, jossa oli suuri, maahan saakka oksainen puu. Jan kiipesi siihen. Ympärillä oli joka puolella laajalti maata — tasaisia paljaita nevoja ja metsäisiä saarekkeita, ja kaukana edessä päin oli pitkä tummanvihanta seinämä — varmaankin se metsä, jota he hakivat. Välillä hän näki kimaltelevaa vettä.
Jan tuli alas ilosta säteilevin kasvoin ja huudahti: — Se on likellä nyt! Minä näin mäntymetsän. Se on aivan tuossa.
— Kuinka pitkä matka sinne on?
— Noh, kolmisen kilometriä enintään.
— Niin sinä olet sanonut kaiken aikaa.