Hän lähti astumaan, ja puolen tunnin kuluttua he saapuivat vedelle, syvälle kirkkaalle, hitaasti virtaavalle joelle, jonka rannoilla kasvoi pajupehkoja, pinnalla ulpukkalauttoja. Se juoksi leveän soisen aukion keskitse. Jan oli odottanut näkevänsä lammen ja joutui ymmälle kun se olikin joki. Sitten hänen mieleensä juolahti: — Kaleb sanoi, että tällä suolla on vain yksi iso joki. Se varmaan on tämä. Tämä se nyt on Majavajoki.
Joki tuskin oli seitsemää syltä leveä, mutta kun ei ilmeisestikään olisi voitu löytää sellaista puuta, jota pitkin olisi voitu päästä yli, riisui Jan vaatteet päältään, kokosi ne kaikki yhteen kimppuun ja nakattuaan nyytin toiselle rannalle ui itse yli. Peterin täytyi tulla perässä, ellei tahtonut jäädä. Pukeutuessaan toisella rannalla he kuulivat joesta ihmeellisen pamahduksen ja näkivät ilmaan ryöpsähtävän vesipatsaan, jonka syytä he eivät ymmärtäneet.
Sitten Jan kuuli tutun kuääkin myötävirrasta. Hän lähti sinne jousineen ja nuolineen toverin jäädessä istumaan synkän näköisenä mättäälle. Ruohikon läpi pieneen lahdelmaan tirkistettyään hän näki aivan lähellä kolme heinäsorsaa. Hän odotti, kunnes kaksi oli samassa linjassa, sitten laukaisi ja tappoi toisen paikalla, mutta toiset lensivät pois. Tuuli toi sen maihin, niin että siihen ulottui kepillä, ja hän otti sen ja palasi voitonriemuisena Peterin luo. Mutta tämä oli itkuun purskahtamaisillaan. — Minä tahdon mennä kotiin, hän sanoi surkean näköisenä. Kun hän näki heinäsorsan, niin hän vähän reipastui, ja Jan sanoi: — Tule pois nyt, Peter! Ellemme me kahdenkymmenen minuutin kuluttua ole siinä metsässä, niin minä palaan takaisin ja vien sinut kotiin.
Kun he olivat tulleet seuraavalle saarekkeelle, niin he samalla näkivätkin mäntymetsän — täyteläisen vihreän seinämän, jonne ei ollut kilometriäkään, ja pojat vähän hurrasivat ja olivat haltioissaan. Viidentoista minuutin kuluttua he käyskentelivät sen kuivissa suloisissa holvistoissa.
— Nyt me olemme voittaneet, sanoi Jan, tehkööt muut mitä tahansa, eikä meillä nyt ole muuta huolta kuin palata takaisin.
— Minä olen kovin väsynyt, sanoi Rantasipi, levätään vähän. Jan katsoi kelloaan. — Kello on neljä. Minä luulen, että meidän on paras jäädä tähän yöksi.
— Voi, ei; minä tahdon päästä kotiin. Näyttää siltä, kuin rupeaisi satamaan.
Niin tosiaankin tekikin, mutta Jan vastasi: — No niin, mutta ainakin syömme ensiksi. Hän viivytteli niin paljon kuin suinkin, niin että täytyi leiriytyä, ja sade tuli odottamatta, ennen kuin edes tulta oli tehty. Mutta omaksi ilokseen ja Peterin ihmeeksi hän tuota pikaa sai valkean syttymään puita hankaamalla, ja nuotion ympärille he ripustivat märät vaatteensa. Sitten hän kaivoi intiaanien kaivon ja viivytteli siinä hommassa niin kauan, että kello oli kuusi, ennen kuin voitiin ruveta aterialle — ilmeisestikin oli liian myöhä lähteä liikkeelle, vaikka sade näyttikin taukoavan.
Jan siis kokosi polttopuita, teki kuusenhavuista vuoteen ja pensaista ja tuohesta tuulensuojan. Ilma oli lämmin, minkä vuoksi he peittoineen nuotion palaessa tulivat yöllä hyvin toimeen. He kuulivat vanhan ystävänsä huuhkajan huhuilevan, kettu haukkui aivan lähellä riitaista jäpp — hörrrr'iänsä ja kerran tai pari askelten kahina lehdissä sai Janin heräämään, mutta muutoin he nukkuivat sangen hyvin.
Päivän koitteessa Jan nousi ylös. Hän teki tulen ja keitti vähän teevettä. Leipää oli enää hyvin vähän jäljellä, mutta heinäsorsa oli vielä koskematta.