Jan kyni sen, leipoi sen kosteaan saveen, kaivoi tuhkaan ja peitti sitten hehkuvilla hiilillä. Se on intiaanien keittotapa, vaikkei hän sitä täydelleen osannut. Puolen tunnin kuluttua hän avasi savipaistoksensa, ja silloin näkyi, että toinen puoli sorsaa oli palanut ja toinen oli vielä hyvin raakaa. Osa oli kuitenkin parhaimmillaan, minkä vuoksi hän kutsui kumppaninsa aamiaiselle. Rantasipi nousi istumaan kasvot kalpeina ja kurjan näköisenä, ilmeisestikin sairaana. Hän oli kylmettynyt ja tunsi ilkeätä pahoinvointia. Hän oli nyt saanut varomattomuudestaan palkan. Hän söi vähäsen ja joi teetä ja jaksoi sitten paremmin, mutta ei ilmeisestikään kyennyt enää sinä päivänä matkaa jatkamaan. Nyt Jan ensi kerran tunsi pelkoa. Viitisentoista kilometriä suota oli edessä, ennen kuin oli avun toivoa. Mikä neuvoksi tämän kipeän pojan kanssa? Jan kuori veitsellään pienen kuivuneen puun ja kirjoitti sen sileälle pinnalle lyijykynällä "Jan Yeoman ja Peter Boyle pitivät tässä leiriä elokuun 10. p:nä 18—."
Hän asetti toverinsa mukavaan asentoon tulen ääreen ja jälkiä etsittyään huomasi, että kaksi hirveä oli yöllä tullut melkein heidän nuotiolleen saakka. Sitten hän kiipesi korkeaan puuhun ja tähyili savumerkkiä etelän suunnalta. Siellä ei näkynyt mitään, mutta kaukaa luoteesta, hohtavien keltaisten kunnaitten takaa, hän keksi laakean kentän, joka oli täynnä mustia kuusikkotäpliä. Eräästä kuusikosta kohosi savua ja sen vieressä oli pari kolme valkoista esinettä, jotka näyttivät teltoilta.
Jan kiiruhti alas kertomaan toverilleen nämä hyvät uutiset, mutta kun hän tunnusti, että teltat olivat vielä kolmisen kilometriä kauempana, ei Rantasipiä vähääkään haluttanut lähteä intiaanien leiriin. Jan siis teki savutulen ja veitsellä merkiten nuoria puita kahdelta puolelta matkansa varressa lähti yksinään intiaanien leiriin. Tultuaan sinne puolen tunnin kuluttua hän tapasi siellä kaksi hirsimökkiä ja kolme tiipiitä. Lähelle tullessaan hänen täytyi hosua kepillä torjuakseen luotaan koiraparvea. Intiaanit olivat, kuten tavallisesti, arkoja valkoista vierasta kohtaan. Jan teki muutamia merkkejä, jotka hän oli Kalebilta oppinut. Itseään osoittaen hän kohotti sormea, joka merkitsi, että hänellä oli kumppanikin. Sitten hän osoitti mäntymetsää ja ilmaisi elein, että toinen makasi siellä, ja lisäsi tähän vielä nälkämerkinkin pusertaen vatsaansa kättensä syrjillä merkiksi, että "Minä olen tältä kohdalta halki leikattu". Intiaanipäällikkö antoi hänelle hirven kielen, mutta ei välittänyt hänestä sen enempää. Jan otti sen kiittäen vastaan, piirsi hät'hätää leirin kuvan ja palasi takaisin. Rantasipi jaksoi nyt paljon paremmin, mutta oli aivan kauhuissaan, kun hänen oli täytynyt olla niin kauan yksin. Hän kykeni sentään kulkemaan ja halusi kovasti pois. Jan kulki edellä kaikkia varustuksia kantaen, ja toveri seurasi perässä hitaasti ja maristen. Kun he tulivat joelle, Rantasipi aikoi pelosta jäädä takarannalle, hän kun luuli, että heidän kuulemansa kova ääni oli ollut jonkin syvyyden hirviön aikaansaama ja että se veisi heidät.
Jan oli varma siitä, ettei se voinut olla muuta kuin suokaasun räjähdys, ja esimerkillään hän pakotti Peterin uimaan perässä. Mikä se oikeastaan oli, siitä he eivät koskaan päässeet selville.
Jonkin aikaa he nyt kulkivat sangen sukkelaan. Rantasipiä reipastutti tieto, että nyt mentiin kotia kohti. Haukattiin tuota pikaa hirven kieltä, eikä siihen kulunut paljoa aikaa. Kolmen aikaan he näkivät Kalebin savumerkin ja neljän aikaan hyökkäsivät leiriin voitonhuudoin.
Kaleb ampui revolverillaan, ja Turkki haukkui syvimmällä ketun-ajo-basso-äänellään. Kaikki muut olivat palanneet takaisin jo edellisenä iltana.
Sam kertoi, että hän oli "kulkenut viisitoista kilometriä tapaamatta merkkiäkään siitä kirotusta joesta". Gui vannoi, että he olivat käyneet kuudenkymmenen kilometrin päässä eivätkä uskoneet sellaista jokea olevankaan.
— Minkälaisia maita te näitte?
— Ei mitään muuta kuin kuloalueita ja kallioita.
— Hm, te kuljitte liian kauas länteen päin — kuljitte Majavajoen kanssa yhtä suuntaa.