— Viedään hänet jonnekin, jossa on vettä.
— Eiköhän leirilähde ole lähimpänä.
Kaleb ja Sam pitivät huolta Janista toisten kantaessa ilvestä. Jan toipui jonkin verran, kun he hitaasti kulkivat kotia kohti. Hän kertoi nyt, kuinka ilves oli hyökännyt.
— Herran pohtimet, minä olisin pelästynyt aivan suunniltani, sanoi
Sam.
— Niin ehkä minäkin olisin, lisäsi siihen Kaleb heimon suureksi kummastukseksi; — puussa avuttomana haavoittuneen ilveksen kanssa — sen minä sanon!
— Niin, mutta minä pelkäsinkin — pelkäsin niin paljon kuin saatoin, myönsi Jan.
Leirissä loimuava tuli loi ympärilleen synkkää valoaan. Kylmää vettä oli käsillä, ja Janin verta vuotava käsivarsi paljastettiin. Hän säikähti ja samalla tunsi salaista iloakin nähdessään, miten peto oli häntä purrut, sillä paidan hiha oli verestä likomärkänä, ja ystävien ihmettelevät sanat olivat suloista soitantoa hänen korvilleen.
Kaleb ja kaupunkilaispoika sitoivat hänen haavansa, ja kun ne oli pesty, ne eivät näyttäneet niin kovin kamalilta.
He olivat liian kiihtyneet nukkuakseen ainakaan yhteen tuntiin, ja kun he istuivat nuotion ympärillä — sitä he eivät olisi tarvinneet, mutta ei kenenkään päähän pälkähtänyt tulla toimeen ilman sitä — ei Janilla ollut syytä valittaa ystäväpiirin innostuksen laimeutta. Hän punastui mielihyvästä ollessaan täten leirin sankari. Gui ei tosin keksinyt mitään, mistä olisi kannattanut pitää niin suurta melua, mutta Kaleb sanoi: — Minä tiesin sen; aina siitä yöstä pitäen kuin kävit Garneyn haudalla, minä olen tiennyt, että sinussa on oikeata miehuutta.