Sotahuudot kajahtivat ilmaan ja Sangerin intiaanit hyökkäsivät esiin kummastakin tiipiistä täysissä sotanaamareissa.
Ki ki — ki ji — ki ji ji ji!
Ki ki — ki ji — ki ji ji ji!
He karkeloivat sen mukaan kuin Musta Haukka rummulla paukutti kaksiaskelista tahtia. He karkeloivat kolmeen kertaan keskimmäisen riu'un ympäri, jossa kilpi kiikkui, sitten rumpu vaikeni ja kohotettiin kamala sotakiljuna ja intiaanit kyykistyivät piiriin lopuksi vieraitten piirin sisään.
Suuri Tikka nousi nyt — äidille oli sanottava, kuka se oli — ja piti tilaisuuteen sopivan puheen:
— Suuret päälliköt, pienet päälliköt ja Sangerin intiaanien skuoot ja papuusit: On tapahtunut koko joukko asioita, jotka ovat tältä teidän kansaltanne riistäneet sen jalon ylipäällikön; he eivät enää koskaan voi toivoa hänen vertaistaan, mutta tämän teidän kokouksenne tulisi nyt valita uusi. Me siitä jo tässä muutamana päivänä tappelimme, mutta ei saatu tuloksia. Sen jälkeen me olemme käyneet pienoisella retkellä ja asiat ovat jonkin verran selvenneet, samalla tavalla, kuin jos panee lampeen kissanpoikasia, niin pian siitä näkee, kuka niistä osaa uida, ja nyt me olemme tässä koolla sitä asiaa päättämässä.
Äänekkäitä huutoja "hau — hau — hau — hau —" Mustan Haukan voimainsa takaa paukuttaessa rumpua.
— Eri ihmisillä on tietenkin erilaiset lahjat. No kuka on tässä heimossa paras juoksemaan? Kukas muu kuin Pikku Majava.
("Hau — hau — hau — hau — hau —" ja rummutusta.)
— Se on minun rumpuni, äiti! sanoi Gui syrjään unohtaen paukuttaa käsiään.
— Kukas on paras jälkiä selvittämään ja kiipeämään? Eiköhän vain taas Pikku Majava.