KEVÄT

Vaikka Jan ei ollut väkevä, oli hän kuitenkin innostunut kaikenlaisiin voimankoetuksiin. Hän olisi mieluummin ollut Simson kuin Mooses, — Herakles mieluummin kuin Apollo. Kaikki hänen harrastuksensa vetivät metsäläiselämään. Joka vuosi hän kevään tullen tunsi sisässään synnynnäisen kaihonsa; piti päästä kauas pois. Hänen mielessään kohisi, kun ensimmäinen varis varhain maaliskuussa rääkyen lensi hänen ylitseen. Mutta kun sitten hanhet pitkässä kaksirivisessä nuolenkärkijonossa laklattaen kiitivät pohjoista kohti, hänen verensä kerrassaan kiehui. Hän halusi päästä niiden matkaan. Aina kun ilmestyi uusi lintu tai eläin, hän tunsi selkäpiissään ja koko selässään omituisen pistelevän tunteen, ikään kuin hänellä olisi ollut harja, joka nousi pystyyn. Tämä tunne vahvistui sitä myöten kuin hänen voimansakin paisuivat. Kaikilla hänen koulutovereillaan oli tapana sanoa, että he "pitivät" keväästä, ja jotkut tytöt saattoivat sanoa siitä "kauheasti" pitävänsä, mutta he eivät voineet ymmärtää sitä hurjuutta, joka paloi Janin silmissä, kun kevätaika todella tuli — poskien punoitusta — taajenevaa hengitystä — väsymätöntä toimintakiihkoa — koulun vapauden rajoitusten synnyttämää kiukkua ja kapinahengen leimauksia — suonissa palavaa verenhimoa — karkaamisen halua — kaipuuta kohti pohjolaa kevään merkkien toitottaessa viestejään hänen joka aistilleen.

Tuuli ja taivas ja maa olivat silloin sykähtelyä täynnään. Kaikkialla oli pajatusta, vaikka sanaakaan ei sanottu. Liikettä oli sisällä ja ulkona. Villihanhien laklatuksessa oli kummallista kiihkoa: mutta se oli paljasta sekamelskaa, sillä hän ei käsittänyt miksi se niin kummasti liikutti. Oli ääniä, joita hän ei voinut kuulla — sanomia, joita hän ei voinut lukea; kaikki oli pelkkää kielten sekoitusta. Hän vain tunsi palavaa halua lähteä kauas pois. — Kunpa vain pääsisin pois. Voi, hyvä Jumala! hän änkytti sanattomien tunteitten tuskissa ja saattoi sitten läähättäen paiskautua jollekin pientarelle ja purra sattumalta ulottuvilla olevia oksia sekä väristä ja ihmetellä itseään.

Vain yksi seikka pidätti häntä mielettömistä teoista — liittymästä johonkin pohjanpuolen kuljeskelevaan intiaanijoukkoon taikka mustalaisiin — nimittäin kodin päämiehen luja käsi.

III

JANIN LÄHIMMÄT VELJET

Janilla oli monta veljeä, mutta ainoastaan niillä, jotka iältään olivat häntä lähinnä, oli merkitystä hänen elämässään. Rad oli kahta vuotta vanhempi — voimakas poika, joka ylpeili "terveestä järjestään". Vaikka hän oli niin paljon vanhempi, oli hän kuitenkin Jania huonompi koulussa. Siitä hän oli harmissaan ja koetti sen sijaan joka tilaisuudessa näyttää suurempia voimiaan. Hän oli taipuvainen uskonnollisuuteen ja noudatti ankaraa säädyllisyyttä sekä elämässään että puheessaan. Hänen ei tiedetty koskaan polttaneen savuketta, ei valehdelleen eikä sanoneen sen enempää "jumaliste" kuin "peijakaskaan". Hän oli näppärä ja uuttera, mutta kylmäluonteinen ja tyly, vailla väreileviä inhimillisiä kieliä ja sydämen lämpöä. Poikanakin hän kerskui, ettei tuntenut minkäänlaista innostusta, että hän luottaen terveeseen järkeen sanoi lapiota lapioksi eikä yleensä käyttänyt kahta sanaa siinä, missä yksikin riitti. Hänen älynsä oli keskinkertaista parempi, mutta hän tahtoi, että kaikki pitäisivät häntä tavallista terävämpänä ja sukkelampana, tunteellisuutta halveksivana, ja sen vuoksi ei mikään ollut hänestä liian sydämetöntä, kunhan se vain näytti soveltuvan näihin hänen hemmottelemiinsa luonteenpiirteisiin. Ei hän oikeastaan ollut erikoisen itsekäs, mutta hän oli olevinaan itsekäs vain siitä syystä, että ihmiset sitten sanoisivat hänestä merkitsevästi ja ihastellen: — Eikös olekin terävä! Tuo poika vasta tietää miten tulee pitää puoliaan! Se vähä, mikä hänessä oli inhimillistä lämpöä, kylmeni näin jo varhain, ja sitä mukaa kuin hän kasvoi, häntä alettiin vihata.

Hänen suhdettaan Janiin kuvaa seuraava tapaus.

Jan oli konttaillut talon alla siinä matalassa, mutta laajassa, hämähäkin verkkojen täyttämässä tilassa, joka oli lattian niskain ja maan välissä. Hän koki siellä löytöretkeilijän kaikki ilot, ja ne viettelivät häntä yhä kauemmas (jopa lopulta isän kädestä vaatteiden likaamisen vuoksi saatuun selkäsaunaan), kunnes hän toisen ulkoseinän lähettyviltä löysi komeron, jossa melkein saattoi seistä pystyssä. Heti hän keksi tuuman, joita hänessä syntyi niin herkästi: hän päätti kyhätä sinne salaisen tai ainakin yksityisen työpajan. Jan tiesi, että jos hän yksin pyytäisi puuhaansa apua, se kiellettäisiin häneltä, mutta jos hän saisi Radin pyytämään kanssaan, niin asia ehkä joutuisi suosiollisesti pohdittavaksi; Radilla kun oli se itse hankkimansa terveen järjen maine. Tapahtui se ihme, että tuuma suuresti kiinnosti Radiakin, mutta hän oli aivan varma siitä, että parempi oli, kun eivät lähteneet yhdessä isältä lupaa pyytämään, sillä sen puolen asiasta hän hoiti paremmin yksin. Ja niin hän kyllä tekikin.

Ryhdyttiin toimeen. Ensi työksi oli komeroa syvennettävä kauttaaltaan metristä pariin metriin, ja tämä tapahtui siten, että poistettu maa työnnettiin kauemmaksi talon lattian alle. Tämä vaati monen päivän työn, ja Jan kävi siihen käsiksi joka päivä koulusta päästyään. Radille ilmestyi aina jos kuinka monta syytä, jotka estivät häntä ottamasta siihen osaa. Kun kolme kertaa kolme ja puoli metriä avara komero oli valmiina, tarvittiin lautoja seinäin verhoamiseksi ja lattiaksi. Puutavara oli sangen halpaa; ala-arvoisia vanhoja lautoja sai, kun vain viitsi pyytää, ja tällaisia lautoja Jan löysi ja kantoi paikalle niin paljon, että niistä voitiin rakentaa koko työpaja. Rad oli pystyvä puuseppä ja hän se ryhtyi nyt varsinaiseen rakennushommaan. He työskentelivät yhdessä illan toisensa jälkeen, Jan innostuneena pohtien kaikenlaisia suunnitelmia — mitä kaikkea työpajassa tehtäisiin, kun se olisi valmis — kuinka he aikaa myöten voisivat hankkia sellaisen sahan, jolla voisivat sahata taulunkehyksiä ja siten ansaita rahoja. Rad mutisi jonkin sanan myöntymykseksi taikka vastasi jollakin sopivalla raamatunlauseella — se oli hänen tapansa. Joka päivä hän määräsi Janille, mitä tämän tuli tehdä hänen poissa ollessaan.