Seinät saatiin lopulta valmiiksi; toiseen sivuseinään puhkaistiin akkuna; ovikin tehtiin ja siihen hankittiin lukko ja avain. Kuinka hauskaa! Jan loisti ilosta ja ylpeydestä, kun hänen tuumansa lopullisen voiton hetki näin lähestyi. Hän lakaisi lattian juhlallisia harjannostajaisia varten ja istahti penkille katsellakseen ja nauttiakseen oikein kyllikseen. Silloin Rad sanoi äkkiä ja jyrkästi:
— Tämä pannaan nyt lukkoon. Se kuulosti suurenmoisen mahtavalta. Jan astui ulos. Rad väänsi oven lukkoon, pisti avaimen taskuunsa ja jatkoi sitten ynseän ja karkean mahtipontisesti:
— Pysy sinä tämän jälkeen poissa minun verstaastani. Sinulla ei ole sinne mitään asiaa. Se on minun. Minä sain luvan sen rakentamiseen. Tämän hän saattoi todistaa oikeaksi ja niin hän tekikin.
Nuorin veljeksistä, Alner, oli Jania kahdeksantoista kuukautta nuorempi ja jotenkin saman kokoinen, mutta muuta yhdennäköisyyttä ei heidän välillään ollutkaan. Hänen elämänsä pääpyrkimyksenä olivat hienot vaatteet ja tyylikäs esiintyminen. Kerran hän säikäytti äitinsä lisäämällä aivan vakavissaan lapsenrukoukseensa tämän pyynnön: — Hyvä Jumala, tee minusta oikein hieno herra, Jeesuksen kautta. Turhamaisuus oli hänen heikkoutensa ja laiskuus hänen syntinsä.
Imartelemalla hänet sai suostumaan vaikka mihin, kun se vain ei kysynyt voimain ponnistusta. Hän oli kovasti maineen kipeä. Hän tunsi kalvavaa himoa siihen, että kaikki ihaillen osoittelisivat häntä sormellaan sellaisena tai sellaisena tai jonkun muunlaisena suurena miehenä — siitä hän ei välittänyt millaisena, kunhan häntä vain sormella osoiteltaisiin. Mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt tehdä sitä varten mitään. Koulussa hän oli surkea tyhmeliini. Hän oli kolme luokkaa Jania jäljessä ja luokkansa viimeisiä. Joka päivä he yhdessä lähtivät kouluun, se kun oli isän käsky, mutta harvoin he saapuivat yhdessä perille. Heillä ei ollut mitään yhteistä. Jan oli täynnään lämpöä, innostusta, vakavuutta ja tarmoa, mutta hän oli luonteeltaan tavattoman kiukkuinen ja raju. Hän raivostui vähästä, mutta leppyi yhtä nopeasti, ja sitten seurasi voimakas vastavaikutus. Hän oli aina harras pyytämään anteeksi ja rupeamaan uudelleen ystäväksi. Alner oli luonteeltaan laiska ja hyvänahkainen ja suuressa määrin leikillinen. Hänen harrastuksensa johtivat hänet yksinomaan kisakentälle. Janin intiaaniharrastukset eivät vähääkään häntä huvittaneet. — "Likaiset ja resuiset intiaanit! Huh, inhottavaa!" oli hänen tapanaan halveksien sanoa.
Nämä siis olivat lähimmät veljet.
Kummako sitten, että Jan päivä päivältä vieraantui heistä yhä enemmän ja enemmän.
IV
KIRJA
Mutta sittenpä tapahtui Janin nuoren elämän tärkein tapaus. Oppikirjoistaan hän luki Wilsonista ja Audubonista, ensimmäisistä ja samalla viimeisistä amerikkalaisista luonnontutkijoista. Jan pohdiskeli miksi ei heidän jälkeensä ollut noussut muita suuria profeettoja. Eräänä päivänä sanomalehdet kuitenkin kertoivat, että sellainen mies vihdoinkin oli ilmestynyt. Oli viimeinkin ilmestynyt "Kanadan linnut", kirjoittanut se ja se, hinta yksi dollari.