— Kas noin, kyllä se kelpaa. No voi minun päiviäni, sanoi noita-akka. — Niin, niin, siinä on lihan mätä. Minä voisin leikata sen pois, hän sanoi ja kaiveli taskuaan (Sam pelkäsi puukkoa ja oli valmis hyökkäämään ovea kohti), mutta annas kun katson — se olisi tyhmä temppu. Selvitään tässä muutenkin.
— Niin kyllä, sanoi Sam takertuen kiinni tähän ajatukseen,
— tyhmä tohtori tekisi sen, mutta te voitte antaa minulle jotakin sisään otettavaa, joka on paljon parempaa.
— Tietenkin voin, tuumi eukko, ja Jan ja Sam hengittivät keveämmin. — Nielaisepas nyt tuo! Hän ojensi Samille tinakupissa vettä, johon oli ripottanut vähän hienonnettua kuivaa lehtipölyä. — Sam nieli. — Ja saat tämän nipun mukaasi. Keitä se kahdessa kannullisessa vettä ja juo lientä lasillinen joka tunti, ja sano, että halkaisevat kirveellä elävän kananpojan ja panevat sen sille paikalle kuumana kahdesti päivässä niin kauan kuin mätää lihaa on, niin kyllä sinusta terve tulee — veres kananpoikanen joka kerta, muista se.
— Eivätkö kalkkunat olisi parempia? ruikutti Sam heikosti.
— Olen äitini lellipoika, eikä hinta tuota est… — häneltä pääsi korahdus, joka ehkä oli tarkoitettu ilmaisemaan hirvittävää kuoleman tuskaa.
— Älä nyt turhia. Emme nyt puhu isästä eikä äidistä; johan heitä on kovasti rangaistu. Jumala suokoon, etteivät vielä menettäisi viimeisiäkin lapsiaan syntiensä tähden. En minä ainakaan tahdo heitä vastaan kantaa kaunaa.
Pitkä voivotus lopetti äkkiä tämän saarnan.
— Mikä se kasvi oli, mummo? kysyi Jan huolellisesti Samin katsetta karttaen.
— Niin kyllä, ja metsässä se kasvaa.