— Kuules tuota! huudahti Sam.
Taas se kuului, sama värisevä mäkätys, ja se tuntui tulevan paljon lähempää. Ääni oli jokseenkin kimakka eikä ensinkään lintumainen, ja Sam kuiskasi:
— Pesukarhu — se on pesukarhun haukkumista. Me voimme tulla tänne joskus maissin paahtoaikana. Panemme toimeen pesukarhun metsästyksen.
— Voi, Sam, eikö se olisi mainiota! innostui Jan. — Kuinka toivoisinkaan sen ajan olevan jo nyt käsillä. En ole koskaan nähnyt pesukarhun metsästystä enkä yleensä minkäänlaista metsästystä. Pitääkö meidän odottaa maissin paahtoaikaan asti?
— Pitää; niitä on silloin helpompi löytää. Sanot vain pesukarhuillesi: "Minä ja minun koirani tulemme tänä yönä tapaamaan teitä lähimmälle maissinpaahtopaikalle", ja on varmaa, että ne noudattavat kutsua.
— Mutta nyt ne ovat liikkeellä, sillä kuulimmehan juuri yhden haukkuvan, ja tuolla on toinen.
Puista kuului nyt pitkäveteistä heikkoa lil-lil-lil-lil-lil-li-luu! Se oli samantapaista kuin ennemminkin kuulunut ääni, mutta paljon pehmeämpää ja vienompaa.
— Nyt iskit kirveesi kiveen, huomautti Sam, — ja moni metsästäjäkin on siitä erehtynyt. Jälkimmäinen on kirkuvan pöllön huuto. Etkös huomaa, että se on pehmeämpää ja viheltävämpää kuin pesukarhun haukunta.
Tämä miellyttävä ääni kuului puista kerran toisensa jälkeen, ja Jan muisti, kuinka rääkyvää pesukarhun ääntely oli siihen verrattuna, mutta moni metsämies ei siitä huolimatta opi koskaan tuntemaan eroa.
Kun he tulivat lähelle sitä puuta, josta pöllö vähän väliä äänteli, kiiti heidän päänsä yli harmaa möhkäle peittäen hetkeksi joukon tähtiä ylitse kulkiessaan, mutta pienintäkään ääntä päästämättä.