Heidän eteensä lensi aidanseipään päähän istumaan punapäätikka keltainen perho nokassaan. Poikien lähestyessä se alkoi arkana pälyillä ympärilleen. Laskevan auringon loiste sen kirkkaissa sulissa, sinipunerva seiväs ja keltainen perho muodostivat yhdessä mitä upeimman väriyhtymän, josta Jan sanomattomasti nautti. Kauempana istui seipään päässä niittyleivo, toisessa päässä sinilintu ja kivellä iltavarpunen. Tuo näky vetosi ihmeellisesti sekä silmään että korvaan. Äkkiä Sam huudahti:
— Eikös tuo ole kaunista!
Jan oli aivan mykkänä jonkinlaisesta alakuloisesta ilosta.
Linnut eivät pidä tuulesta, ja tämä oli yksi niitä päiviä, joina ilmassa ei tuntunut henkäystäkään.
Pojat kulkivat ladon ohi, jonka ympärillä parisataa pääskysparia lenteli ja liverteli, multatörmän sortumassa asusti tuhatkunta törmäpääskyä, joella räiskivät kuningaskalastajat ja suolla kisaili jos kuinka paljon kauniita eläviä olentoja. Sam tunsi samaa iloa; hän kävi kovin vaiteliaaksi, eikä viimeisellä neljänneskilometrillä Kulmaukseen mentäessä puhuttu sanaakaan. Saappaat saatiin. Sam nosti ne kaulaansa, ja pojat lähtivät sitten kotimatkalle. Aurinko oli mennyt levolle, mutta eivät linnut, ja yhä vielä he olivat illan lumouksen vallassa. Joen partaalla lauluvarpunen ja korkealta jalavasta punarintasatakieli täyttivät ilman sulavalla viserryksellään.
— Minä tahtoisin aina olla täällä, sanoi Jan, mutta säpsähti samassa muistellessaan, kuinka vastahakoisesti hän oli tullut.
Vaeltaessaan vitkastellen hämärtyvää tietä he olivat kauan vaiti.
Kumpikin kulki syvissä mietteissä.
Äänekäs ja kammottava "uhuu — u-huu — u-huu", ikään kuin jättiläiskyyhkyn kujerrus, kuului äkkiä puusta heidän päänsä päältä. He pysähtyivät ja Sam kuiskasi: "Huuhkaja." Janin sydän sykähti ilosta. Hän oli kaiken ikänsä lukenut pöllöistä ja huuhkajista, olipa nähnyt häkissä eläviäkin, mutta nyt hän ensi kerran kuuli oikean elävän kesyttömän huuhkajan huhuavan, ja se tuntui hänestä kovin suloiselta.
Yö oli jo aivan pimeä, mutta eloa ilmaisevia ääniä oli joka puolella. Yökehrääjä lauleli metsässä, sadat sammakot ja rupikonnat kurnuttelivat ja loiskuttelivat, eräästä suoallikosta kuului ihmeellistä nauravaa ääntä, joka suuresti kummastutti poikia, sitten lauluvarpunen taajan viidakon mustasta yöstä kajautti suloisen päivänpaisteisen pikku laulunsa yhtä eloisasti ja riemukkaasti kuin päiväsaikaan parhaimmillaan.
He odottivat tarkkaavina laulun uusiintumista. Samalla heidän korviinsa kantoi kimakka, vaikkei äänekäs u a-u a-u a-u a-u a-u a-u a! vankasta metsiköstä.