— Kilikke-rr-kilikke-rr — jo haukka pyörsi syrjään äkillisen hämmästyksen valtaamana. — Kilikke-rr-kilikke-rr — ja peloton pikku sotilas syöksähti alas sen siipien väliin pistäen ja repien. Haukka keikutti pyrstöään kuin potkiva villihevonen, kuningaslintu putosi, mutta hyppäsi jälleen sukkelilla siivillä yläpuolelle.
— Kilikke-rr-kilikke-rr, ja se iski taas kuten ennenkin. Suuria ruskeita höyheniä alkoi nyt leijailla tuulen mukana. Niittyleivo unohtui. Haukka ei ajatellut muuta kuin pakoa.
— Kilikke-rr-kilikke-rr, kuului yhä sotahuuto. Haukka koetti pois minkä siivistä suinkin lähti, mutta enimmän aikaa kuningaslintu ratsasti sen niskassa. Ruskeita höyheniä leijaili ilmassa, haukka pieneni etäisyydessä varpuseksi ja kuningaslintu sen selässä hyppeleväksi kärpäseksi. Lopulta haukka pakeni viidakkoon ja kuningaslintu palasi takaisin kotiinsa kirkaisten kerran tai pari kimakan sotahuutonsa luultavasti tiedottaakseen kuningattarelle kotiin tulostaan. Kuningatar nimittäin lensi omenapuun ylimmälle oksalle tervehtiäkseen sieltä palaavaa sankaria. Tämä lensi vielä jonkun kerran kimeästi kirkaisten — sitten puolison lähelle tultuaan hyppäsi viisitoista metriä ilmaan ja syöksyi alas kirkuen herkeämättä sotahuutoaan ja sitten se kiiteli ristiin rastiin mitä ihmeellisimmin liikkein ja kääntein — tänne ja tuonne, sivuittain ja alaspäin, iskien murhaavia iskuja oikeaan ja vasempaan kuviteltua vihollista tavoitellen. Hetken kuluttua se kohosi korkealle ja toisti koko ohjelman taas pariin kolmeen kertaan, ikään kuin osoittaakseen, kuinka kaukana väsymys vielä oli ja kuinka paljon paremmin se olisi voinut kaikki tehdä, jos olisi ollut tarpeellista. Vielä viimeisen kerran ilmaan singahdettuaan ja päästettyään oikean yhteislaukauksen "kilikkereitään" se lopulta pyörähti pensaaseen vastaanottaakseen onnittelulta siltä ainoalta, jonka vuoksi kaikki tämä oli tapahtunut, siltä ainokaiselta katsojalta, jonka suosionosoituksista se välitti.
— Eikös ollut uljasta, sanoi Sam ilmeisestikin vilpittömästi hyvillään. Hänen äänensä sai Janin havahtumaan, tämä kun oli aivan sanattomana vaipunut ihailemaan pienen kuningaslinnun urhoollisuutta.
Heidän edessään juoksi tiellä iltavarpunen. Se pyrähti muutaman kyynärän päähän joka kerta, kun he olivat tavoittamaisillaan sen, ja näytti lentäessään pyrstönsä valkoiset laitasulat.
— Pieni harmaalintu, huomautti Sam.
— Ei, ei se ole harmaalintu, vaan iltavarpunen, huudahti Jan hämmästyneenä, sillä hän tiesi olevansa oikeassa.
— Niin, en minä tiedä, sanoi Sam vastaan panematta.
— Etkös sinä sanonut tuntevasi jokaisen linnun, joka lentää, vastasi toveri, joka vielä hyvin muisti ensimmäisen päivän keskustelun.
Sam päästi naurun rähäkän. — Minä en silloin tuntenut sinua. Minä vain koetin, paljonko sinulle saattoi syöttää pajuköyttä, jotta sinä pitäisit minua hyvin merkillisenä miehenä, niin kuin sinä piditkin — vähän aikaa.