— No minä sanon mitä teen. Jos te pojat menette tänä iltana Kulmaukseen hakemaan saappaani, jotka ovat suutarissa paikattavana, niin minä ompelen kiinni savulaput.
— Minä suostun siihen, sanoi Jan; ja kuulkaas, Si, sehän on samantekevää, kumpi puoli on ulkopuoli. Peiton voi kääntää, niin että paikat tulevat sisäpuolelle.
Pojat saivat rahaa saappaiden korjuun maksamiseen ja lähtivät illallisen jälkeen astumaan Kulmaukseen, jonne oli kolmen kilometrin matka.
— Hän on ihmeellinen mies, sanoi Sam ja tuikkasi peukalollaan taapäin osoittaakseen, että hän tarkoitti Si Leetä; pitää ääntä kuin kiinalainen pesula. Hän on melkein mikä vain ja osaa tehdä mitä ikinä ihminen voi ajatella; paitsi yhtä, sillä hän ei osaa tulla työllään toimeen. Hän on ollut sotamies ja urakoitsija ja kokki. Hän soittaa viulua, jonka on itse kyhännyt; se on kelvoton rämä, mutta on se sentään parempi kuin hänen vingutuksensa. Täyttää lintuja — se huuhkaja, joka on vierashuoneessa, on hänen käsialaansa; karkaisee partaveitsiä, lääkitsee hevosia ja korjaa kelloja, ja kaikki hän tekee melkein samaan laatuun; iskee hevosen suonta, olipa tauti mikä tahansa, ja ottaa rattaan kellosta pois, joka kerta kun sitä puhdistaa. Kerran hän hajotti Larry de Neuvillen vanhan kellon puhdistamista varten — sanoi hyvin tietävänsä joka rattaan — ja kun hän taas kokosi sen, niin jäi niin paljon liikoja rattaita, että niistä olisi tullut uusi kello.
— Liian pystyvä, eikä sentään kylliksi pystyvä. Ei ole sitä puuhaa maailmassa, johon hän ei ainakin vähän pystyisi, eikä ole sitä siunattua asiaa, jonka hän voisi tehdä oikein ensiluokkaisesti, mutta Herran kiitos, purjekankaan ompeleminen on hänen paras taitonsa. Hän näet oli kolme vuotta merellä — pisin aika, mitä hän on koskaan ollut samassa hommassa yhteen mittaan, josta häntä ei totta puhuen voi moittia ottaen huomioon, että se laiva oli valaanpyyntialus, joka teki kolmen vuoden reissun.
VII
TYYNI ILTA
Oli tyyni kesäkuun hetki siihen aikaan päivästä, jolloin linnut puhkeavat toisen kerran laulamaan, laulun jälkisadon aika. Laulajia tuntui olevan tavallista enemmän. Melkein jokaisella hyvällä istumaoksalla oli joku pieni lintu, joka näytti olevan ilosta pakahtumaisillaan ja kuitenkin koettavan tätä kamalaa onnettomuutta estää.
Poikien kulkiessa tietä alaspäin oman puutarhansa ulkoaitaa seuraillen siitä liiteli ylitse haukka saaden laulun ympärillään vaikenemaan sitä myöten kuin liiti eteenpäin. Monet laululinnuista piiloutuivat, mutta muuan niittyleivo, joka oli vihellellyt kentällä paalun päässä, etsi nyt avomaalta turhaan suojaa. Haukka kiiti sen perään. Niittyleivo lensi mutkitellen, ponnisti kaikki voimansa puutarhaan päästäkseen, mutta haukka tuli perässä — pääsi lähemmäksi — olisi tuossa tuokiossa kaapannut kynsiinsä säikähtyneen soittoniekan, mutta omenapuista suhahti samassa esiin pieni mustan ja valkoisen kirjava lintu — kuningaslintu. Äänekkäästi, käheästi livertäen — se oli sen sotahuuto, jota se toistamistaan toisti pienet harmaat pääsulat pystyssä, jotta näkyi veren ja liekin värinen alusuntuva, sotaväri — se syöksyi suoraa päätä ison rosvon kimppuun.
— Kilikke-rr-kilikke-rr, se kirkaisi ja iski kiinni valtavaan haukkaan, joka oli sitä kymmentä kertaa suurempi, juuri kun niittyleivo epätoivoisena pudottautui paljaalle maalle ja kätki päänsä haukan surmaniskulta.