— Ei sillä tavalla, sanoi Sam. — Pitää joka kerta halkaista keskeltä, muutoin se aina halkeaa ohuempaan puoleen päin. Sinun on parasta halkoa kattopaanuja talvella, jotta tuonkin oppisit.
Vuoltiin kymmenen kymmenen senttimetriä pitkää, noin puolen senttimetrin paksuista nappulaa. Niitä käytettiin samalla tavalla kuin ompelijattaret käyttävät nuppineuloja vaatekappaleita koetellessaan, reiät vain piti tehdä ensin tiipiin peitteeseen. Näin kiinnitettiin vaate paikalleen. Sitten teki haittaa se, että lievenappulat puuttuivat.
— Tee kymmenen kappaletta, kolmenkymmenen senttimetrin mittaisia ja parin senttimetrin paksuisia tamminappuloita. Minäpä keksin, kuinka ne kiinnitetään.
Jan katkaisi köydestä kymmenen vähän yli puolen metrin mittaista pätkää ja teki vaatteen liepeeseen paltenuoran yläpuolelle ylt'ympäriinsä reikiä, 90 cm aina reikäin väliä. Jokaiseen reikään hän pisti köydenpätkän ja solmi sitten molemmat päät yhteen. Näin oli saatu kymmenen nappulalenkkiä; tiipii voitiin kiinnittää maahan ja se näytti oikein onnistuneelta.
Nyt seurasi kaikkein tärkein, ensimmäisen tulen tekeminen. Pojista se oli juhlallinen hetki, melkeinpä uskonnollinen toimitus. Kumma juttu, heistä tuntui aivan samalta kuin metsäläisistäkin samanlaisissa oloissa — että nimittäin uuden tiipiin pystyttäminen ja ensimmäisen tulen tekeminen on tapaus, jolla on syvällinen merkitys. Silloin on aina tarkkaan vaarinotettava kaikki, mikä voi vaikuttaa sen tulevaan onneen.
— Sietääpä tehdä tämä tuli hitaasti ja hyvin. Olisi vietävän paha onni, jos se juonittelisi heti ensimmäisellä kerralla.
— Se on totta, vastasi Jan samanlaista taikauskoista pelkoa tuntien. — Mitäs sinä siihen sanot, Sam, jos me tosiaan saisimme sen syntymään puita hankaamalla, eikös se olisi poikaa?
— Hohoi!
Pojat kääntyivät ympäri, ja siinä seisoi Kaleb aivan lähellä. Hän tuli heidän luokseen ja nyökkäsi päätään. — Tiipii taitaakin olla valmis? Eipä hullumpi, mutta mitä varten käänsitte oven länttä kohti?
— Sillä puolella on puro, selitti Jan.