— Minä en muistanutkaan sanoa teille, virkkoi Kaleb, — että intiaanitiipii aina käännetään itää kohti; siten ensinnäkin aamuaurinko paistaa sisään, ja toiseksi tuuli käy enimmäkseen lännestä ja savu sen vuoksi pakenee paremmin.
— Entä jos tuulee suoraan idästä? kysyi Sam. — Sade tulee aina itätuulella.
— Ja kun tuuli on idässä, jatkoi Kaleb kääntymättä nimenomaan kummankaan puoleen vaan ikään kuin itsekseen puhuen kysymystä edes kuulematta, — kun idästä puhaltaa, niin te käännätte laput tiukasti toistensa päälle ristiin, näin, ja hän pani kätensä ristiin rinnan yli. Itäpuoli on siten suljettu, eikä sisään pääse satamaan; ja ellei savu sitten pakene tiipiistä, niin nostakaa vaatteen lievettä oven alta juuri vähäsen — kyllä sitten vetää. Ja kun te käännätte tiipiinne, niin älkää panko sitä noiden puiden alle. Puut ovat vaarallisia; ne vetävät rajuilmalla salamaa puoleensa ja niistä putoilee oksia. Sateen jälkeen niistä taas tippuu kauan vettä. Tiipiin päälle pitää saada niin paljon auringonpaistetta kuin sitä vain on.
— Oletteko te, herra Clark, koskaan nähnyt intiaanien tekevän tulta puita hankaamalla?
— Olen kyllä. Enimmäkseen niillä tätä nykyä on tulitikut, mutta ennen vanhaan näin montakin kertaa sillä tavalla tulta tehtävän.
— Kuluuko siihen paljon aikaa? Onko se vaikeaa?
— Ei kovinkaan paljon, eikä se ole vaikeatakaan, kun konstin tietää.
— Voi sentään! Minusta olisi hauskempi tehdä kahdella kalikalla tuli kuin saada kymmenen dollarin seteli, sanoi Jan innolla, jonka suuruuden saattoi arvata siitä, että yksi dollari oli suurin rahamäärä, mitä hänellä koskaan oli ollut.
— Enpä tiedä, se on hiukan niin ja näin, selitti Sam puolestaan varovammin.
— Osaatteko te tehdä tulen sillä tavalla? kysyi Jan.