Ensimmäiset laukaukset tuottivat pahoja pettymyksiä. Maaliin näytti olevan niin helppo osata, ja oli kovin noloa, kun nuolet aina lensivät ohitse vasemmalta puolelta.
— Viedään se navetan kokille ja yritetään siellä, ehdotti Sam.
— Ehkä osaamme, jos panemme oven kiinni, vastasi toinen toiveikkaana. Paitsi harjoitusta pojat kaipasivat lisäksi vähän oppia, sillä jousella ampumiseen kuuluu monta pientä niksiä. Jan oli "siitä kirjasta" kirjoittanut muistiin muutamia seikkoja, ja toisia hänellä olikin mielessään. Näiden ja uutteran harjoituksen avulla hän vähitellen oppi: Piti seisoa siten, että kantapäiden keskipisteet olivat maalin kanssa samalla suoralla; oikea olkavarsi oli pidettävä samassa suunnassa kuin nuoli; vasen käsi vakaana, kunnes nuoli sattui maaliin; oikea peukalo oli aina pidettävä samalla paikalla poskella, kun laukaisi, ja jousi pystysuorassa.
Pian he huomasivat, että vasempaan ranteeseen, siihen paikkaan johon jousen jänne koski, tarvittiin suojus, se tehtiin vanhasta saappaanvarresta; oikeaan käteen taas tarvittiin vanha hansikas sormia suojaamaan, milloin harjoiteltiin tavallista uutterammin. Opittuaan noudattamaan sääntöjä niitä sen enempää ajattelematta pojat harjaantuivat nopeasti, niin että pian ampuivat parinkymmenen metrin päästä joka nuolen säkkiin, ja vähitellen saattoivat pidentää välimatkaa, kunnes osasivat aika hyvin neljänkymmenenkin metrin päästä.
He hämmästyivät koko lailla huomatessaan, kuinka paljon yksilöllisyyttä nuolilla oli, vaikka ne oli aiottu aivan samanlaisiksi.
Samilla oli eräs, joka käyristymistään käyristyi, kunnes se oli aivan väärä, ja seurauksena oli, että se lentäessään teki mitä kummallisimpia mutkia. Hän nimitti sen "bumerangiksi". Toinen, jossa oli hyvin pieni sulka, lensi kauemmaksi kuin yksikään toinen. Se oli "kaukosurma".
Hänen paras nuolensa, joka sai nimekseen "varma kuolema", oli pitkältä sulitettu ja kevytkärkinen. Se oli sangen luotettava tyynellä, mutta tuulella liiti syrjittäin. Eräs toinen, jossa oli pieni sulka, oli luotettava tuulisellakin säällä. Se oli "tuulen halkaisija".
Jan kutsui vuolioksi sitä, jonka oli puukolla vuollut, toisinaan myös "juonijaakoksi". Se oli ainainen kysymysmerkki; ei koskaan saattanut arvata, minkä tempun se tekisi seuraavalla kerralla. Hänen erikoinen suosikkinsa oli muuan, jonka kärjen ympärillä oli kouru. Se vihelsi mennessään, ja toisinaan hän sanoi sitä "viheltäjäksi", toisinaan taas "lohikäärmeeksi", "joka viheltäen singahti läpi sankan metsän ja pörpötti mennessään".