Heinäkuun alkupuolella pojat eräänä helteisenä päivänä piehtaroivat puron matalassa uimalammikossa, ja Sam sanoi:
— Vesi alkaa olla kovin vähissä. Se kuivuu joka kesä. Tämä oli sangen ikävä uutinen, ja sen vuoksi Jan tuumi:
— Emmekö voisi rakentaa patoa? — Hiton paljon työtä.
— Mutta sehän olisi kovin hauskaa. Sitten meillä olisi koko kesäksi uimapaikka. Tule pois; ruvetaan paikalla työhön.
— Eiväthän intiaanit koskaan tee niin kovasti työtä.
— No leikitään sitten majavia patoa rakentaessamme. Tule pois nyt; minä teen alkua, ja Jan kantoi ison kiven mielestänsä kapeimpaan kohtaan. Sitten hän kantoi useampia ja työskenteli innostuneena, kunnes oli kantanut rivin kiviä aivan joen uoman poikki.
Sam istui vielä joen äyräällä alasti polvet leuan alla koukussa ja käsivarsillaan niitä syleillen. Sotamaali juoksi hänen rinnalleen sinisinä ja punaisina viiruina.
— Tule pois, senkin juonijaakko ja laiskuri, käy työhön, huusi Jan ja heitti kourallisen rapaa Samin niskaan antaakseen pontta kehotukselleen.
— Minun kipeää polveani on taas alkanut pakottaa, vastasi Sam.
Lopulta Jan tuumi, ettei hän yksinään viitsinyt sitä rakentaa, ja oikaisi selkänsä.