Koko talven hän eli sillä tavalla yksin, ja kun kevät tuli, niin Samuel Hearne, tunnettu löytöretkeilijä löysi hänet. Hänen kallis puukkonsa oli kovasti kulunut, mutta muutoin hän oli lihava ja hyvällä päällä ja valmis palaamaan oman kansansa luo.
— Jaha, se oli kovin mie-len-kiin-tois-ta, sanoi Sam tarkkaavasti kuunneltuaan, — eikä minusta mikään olisi hauskempaa kuin koettaa samaa itse, kun olisi pyssy ja paljon metsäneläimiä.
— Hoh, kukapa ei tahtoisi?
— Hyvin harva — ja hyvin vähän on sellaisia, jotka kykenisivät.
Mutta minä kykenisin.
— Mitä, tekemäänkö kaikki paljaalla puukolla. Tahtoisinpa nähdä sinun tekevän tiipiin. Sitten Jan jatkoi vakavasti: — Sam, me olemme yrittäneet leikkiä intiaaneja, mutta tehdään se oikein kunnolla. Tehdään kaikki vain siitä, mitä metsästä saa.
— Minä arvaan, että meidän taas täytyy lähteä Sangerin noita-akan puheille. Hän tuntee kaikki kasvit.
— Ollaan Sangerin intiaaneja. Me voimme kumpikin olla päällikköjä, sanoi Jan, joka ei tahtonut ehdottaa itseään päälliköksi eikä taas Samiakaan esimiehekseen tunnustaa. — Minä olen Pikku Majava. No mikäs sinä olet?
— Iltapäivän-veripunainen-ukkospilvi.
— Älä, koetapas uudelleen. Jokin sellainen, jonka voi piirtää, niin että voit tehdä totemisi, ja lyhyt.
— Mikä on kaikkein sukkelin eläin?