— Etpäs olekaan, sanoi Sam. Enkä minä myöskään ole se "Kaljukotka-kalliolla-istuva-pyrstö-reunan-yli-riippuen". Minua ei totta puhuen haluta vielä ilmaista itseäni. Eikös ole hauska ajatella, ettei karjan enää tarvitse kulkea sitä matkaa?
Sam ilmeisestikin tahtoi kääntää puheen toisiin asioihin, mutta Jania ei ollutkaan niin helppo narrata.
— Minä kuulin Sin sanovan sinua "Tikaksi".
— Joo. Sain sen nimen koulussa. Kun minä olin löpisevä paitaressu, niin kuulin äidin puhuvan kauniista kultaisesta tukastani, mutta kun olin kasvanut niin isoksi, että pantiin kouluun, niin sain kuulla, että se olikin vain punainen, ja siitä ne rupesivat sanomaan minua "Punapää-Tikaksi". Minä koetin antaa niille selkään, mutta siellä oli monta, jotka antoivatkin minulle selkään ja hieroivat nimen vain syvempään. Kun huomasin, ettei tappelemisesta ollut apua, olin pitävinäni nimestäni, mutta se oli jo liian myöhäistä. Useimmat sanovat vain lyhyesti "Tikaksi". En minä luule, että se on kertaakaan minulta unta vienyt.
Heidän puoli tuntia myöhemmin istuessaan puutuluksilla sytytetyn tulen ääressä Jan sanoi:
— Kuules Tikka, minun tekee mieleni kertoa sinulle eräs juttu.
Sam virnisti, veti korviaan eteenpäin ja varustautui hyvin mielenosoituksellisesti kuuntelemaan.
— Oli kerran intiaanivaimo, jonka toinen heimo siellä kauempana pohjan puolessa otti vangiksi. Ne veivät hänet monien satojen kilometrien päähän, mutta eräänä yönä hän pääsi pakenemaan ja lähti kulkemaan, ei kuitenkaan samoja jälkiä, kotiin päin, sillä hän tiesi, että häntä sitä tietä ajettaisiin takaa, vaan sivulle päin. Hän ei tuntenut maata, vaan eksyi. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin puukko eikä muuta ravintoa kuin marjoja. Hän samosi eksyksissä muutamia päiviä, kunnes tuli rankkasade ja rajuilma, jolloin hän arveli olevansa turvassa, sillä hän tiesi, etteivät viholliset voisi sen jälkeen seurata jälkiä. Mutta talvi teki tuloaan eikä hän voinut ennen sitä palata kotiin. Sen vuoksi hän ryhtyi työhön juuri sillä paikalla, jossa silloin oli.
Hän teki koivun tuohesta wigwamin ja hieroi puukapuloilla tulta käyttäen mokkasiininsa nauhaa jousen jänteenä. Pajun aluskuoresta ja kuusen juurista hän teki pauloja ja vielä loukkujakin jäniksiä pyytääkseen. Alussa hän tosin näki nälkää, mutta söi koivun nuppuja ja mäihää, kunnes löysi sellaisen paikan, jossa oli paljon jäniksiä. Ja kun hän sai jäniksen, hän käytti siitä joka karvan. Suonista hän teki ongensiiman ja koukun luista ja hampaista, jotka hän suonella ja kuusen pihkalla sitoi yhteen.
Sitten hän teki turkit jäniksen nahoista ommellen ne jäniksen luusta tekemillään neuloilla, jäniksen suonet lankanaan, ja koivun tuohesta jos kuinka paljon astioita, jotka ompeli kuusen juurilla.