Biddy oli sillä välin tassutellut ympäriinsä leveillä paljailla jaloillaan ja valmistanut päivällistä. Kaikesta päättäen hän koetti olla vähän tavallista tyylikkäämpi, koskapa käänsi varpaitaan niin tavattomasti ulospäin. Hän puhui monta kertaa siitä ajasta, kun oli ollut muhinoimassa Janin mamman kanssa ja lopuksi hän kysyi:
— Mummo, missäs pöytäliina on?
— Kuulkaas tuotakin, vaikka hyvin tietää, ettei meillä tässä maailmassa ole pöytäliinaa ollut, hyvä kun on edes ruokaa pöydälle panna. Heitä sinä puheet pöytäliinasta, sanoi mummo välittämättä vähääkään siitä, että oli Biddyn ylpeydelle antanut niin pahan kolauksen.
— Teetäkö Jan tahtoo vai kahvia? kysyi Biddy.
— Teetä, valitsi Jan.
— Hyvä se olikin, että hän sanoi teetä, sillä joulun jälkeen en ole nähnyt ainoatakaan kahvinpapua, ja tee on kasvanut metsässä. Mutta on minulla semmoistakin, jota ei metsässä kasva. Eukko kömpi nurkkahyllyn luo, otti alas vanhan sikarilaatikon ja tulitikkujen, tupakan, höyhenien, nupinaulojen, nuppineulojen, langan ja tomun seasta poimi kuusi sahattua sokeripalaa, jotka olivat ehkä joskus olleet valkoisia.
— Kas tuossa, näitä minä säilytin pastorin tuloa varten. Hän käy täällä kerran vuodessa, Jumala häntä siunatkoon! Mutta siihen on vielä neljä viikkoa aikaa, ja kuka tietää, mitä siihen mennessä voi tapahtua. Kas tässä, ja ole sydämellisesti tervetullut, sanoi eukko ja pudotti Janin teehen kolme sokeripalaa. — Loput säästämme toiseen kuppiin. Ottaa nyt kermaakin! Hän työnsi Jania kohti parranajokupin, jonka korva oli limainen, vaikka kuppi itse täynnään oivallista kermaa. — Biddy, anna Janille leipää.
Limpusta, joka ilmeisestikin oli ainoa, leikattiin viipaleita, ja näitä työnnettiin Janin lautaselle.
— Voi taitaa olla vähän härskiä, huudahti emäntä, huomatessaan Janin sitä säästelevän. — Odotapas nyt vähän. Eukko meni taas nurkkahyllylle ja otti alas vanhan lasivadin, jossa oli pykäläiset reunat ja lattea peltikansi. Siinä ilmeisestikin oli hilloa. Hän nosti kantta ja huudahti:
— No mitä ihmettä! Sitten hän meni ovelle ja onki vadista kuolleen hiiren ja nakkasi sen ulos rauhallisesti huomauttaen: — Minä olenkin ihmetellyt, missä se pikku piru oli. Minä kun en ole sitä nähnyt kahteen viikkoon ja luulin jo, että kissa oli sen syönyt. Annettakoon sellainen väärä ajatus minulle anteeksi. Huh noita kärpäsiä! Tuo kansi ei ole koskaan ollut tiivis. Ja taas hän tarvitsi sormiensa apua, tällä kertaa kuoriakseen pois keton kuolleita kärpäsiä, jotka olivat hukkuneet hänen mielijuomaansa.