— Kas tässä, Jan! Syö nyt oikein vankasti, syö kaikki, ja terveydeksi vain. Minulle tekee hyvää nähdä pojan syövän — kyllä minun tätä on helppo saada lisää. Oli ilmeistä, että hän oli kantanut pöytään kaiken mitä hänellä oli.
Jan parka oli pahemmassa kuin pulassa. Hän tunsi vaistomaisesti, että eukko rukka hävitti osan viikon varoistaan näin ylellistä vieraanvaraisuutta osoittaessaan, mutta arvasi myös, että tämä syvästi loukkaantuisi, ellei hän näön vuoksi maistelisi kaikkea. Leipä oli ainoa, mikä ehkä oli puhdasta. Siihen hän siis turvautui; se oli huonointa lajia; hius tai pari, jotka sotkeutuivat hänen hampaisiinsa, tuntuivat hieman masentavilta, mutta tuntiessaan suussaan palttinarääsyn, jossa oli nappi, häntä alkoi kuvottaa. Rääsyn hän sai salatuksi, mutta sitä hän ei voinut salata, että ruokahalu äkkiä kokonaan tyrehtyi.
— Ottakaa vähän enemmän tätä ja tätä. Hänen lautaselleen kasattiin, kieltelipä hän tai ei, kaikenlaisia herkkuja, muun muassa useita mainiosti keitettyjä perunoita. Mutta pahaksi onneksi emäntä kantoi ne liedellä olevasta padasta vanhan ja mustan esiliinansa kulmassa ja tarjosi ne suoraan nihkeästä kädestään.
Janin ruokahalu oli nyt kokonaan mennyt hyväsydämisen emännän suureksi mielipahaksi. — Kyllä varmaan keksin vielä jotakin, joka vahvistaa, tuumi eukko, ja Janilla oli täysi työ kiellellessään.
— Söisikö Jan munan, uteli Biddy.
— Munan, kyllä! huudahti Jan melkein liian innokkaasti. Hän ajatteli kanojen sentään olevan puhtaita eläimiä. Muna varmaan oli puhdas.
Biddy tallusteli navettaan ja palasi sieltä tuota pikaa kolmea munaa kantaen.
— Keitetäänkö vai paistetaanko?
— Keitetään, sanoi Jan, pitäen tapaa turvallisempana. Biddy etsi pataa.
— Kiehuuhan tuossa vettä, sanoi mummo osoittaen pataa, joka oli täynnä hänen alusvaatteitaan. Siihen munat siis pistettiin.