— Niin, kyllä minä tiedän.
— Sekoittiko se teetäsi toisella etukäpälällään ja levittikö hilloa leivälle toisella? kysyi Raften karkeanlaisesti.
— Keittikö se sinulle rokkaa aljosta, mustasta linnustaan? kysyi Sam.
Jan lehahti kovin punaiseksi. Ilmeisestikin kaikilla oli tiedossaan, mitä hän oli kokenut, mutta häneen koski kipeästi, kun he niin säälimättä pilkkasivat vanhaa kunnon eukkoa.
Hän vastasi: — Mummo oli niin ystävällinen ja hyvä kuin suinkin taisi.
— Paras sinun nyt olisi syödä vähän paistia, sanoi rouva Raften huolestuneella ja epäilevällä äänellä.
Kuinka mehukas ruskea paisti olisikaan maistunut! Kuinka hänen vatsansa sitä kaipasikaan! Mutta jatkuva pilkka oli häntä suututtanut. Hän tahtoi pitää lämminsydämisen vanhan eukon puolta, joka oli nurkumatta tarjonnut hänelle parasta mitä hänellä oli — antanut kaikkensa — osoittaakseen, kuinka tervetullut outo vieras oli. Heidän ei pitänyt saada milloinkaan tietää, kuinka mielellään hän nyt olisi syönyt, ja äskeisen kestiemäntänsä puolta pitäen hän vielä valehtelikin ensi kerran elämässään:
— Ei, kiitoksia paljon, mutta ei minun tosiaan ole vähääkään nälkä.
Minä söin de Neuvillen mummon luona oikein hyvän päivällisen.
Välittämättä sitten sen enempää tyhjän vatsansa vaivoista hän lähti ilta-askareilleen.