VIHOLLISEN VAKOOJA
— Mistä kummasta Kaleb sai sen suuren tuohen kappaleen, tuumi Jan, — siitä olisi hyvä tehdä astioita.
— Taidanpa tietää. Kävi varmaan Burnsin metsässä. Meidän metsässä ei ole koivuja. Mutta kyllä sitä hankkia voidaan.
— Pyydä sinä, että saisimme käydä.
— Vielä mitä, kuka välittää vanhasta koivusta? Me käymme lainaamassa, kun Burns ei ole näkemässä.
Jan epäröi.
Sam otti kirveen. — Tämä on sitten sotaretki vihollisen maahan. Sillä puolella on sotaa kyllä, se on varma, hän on myös yksi isän "ystäviä".
Jan seurasi, vaikka yhä epäillen, oliko tämä teko oikein kunniallinen.
Rajan takaa löytyikin pian melkoisen suuri kanoottikoivu, jota pojat paraikaa uutterasti huimivat poikki saadakseen oikein pitkän tuohen, kun näkyviin tuli pitkä mies ja pieni poika, jotka kirveen kalke kaikesta päättäen oli paikalle johdattanut. Sam huudahti hiljaa: — Se on ukko Burns. Nyt mennään!
Ei ollut aikaa pelastaa mitään muuta kuin kirves ja oma nahkansa. He juoksivat raja-aidalle, ja Burns tyytyi huutamaan heidän peräänsä uhkauksia ja haukkumasanoja. Ei sen vuoksi, että hän olisi vähääkään koivusta välittänyt — puuaineella ei ollut mitään arvoa siinä maassa — mutta pahaksi onneksi Raften oli riidellyt kaikkien lähimpien naapuriensa kanssa, minkä vuoksi Burns parhaan taitonsa mukaan suurenteli tätä vähäpätöistä rosvousta kamalaksi rikokseksi.