Eräänä päivänä pojat saapuivat leiriinsä juuri sopivaan aikaan. Läheisessä viidakossa käydessään Jan huomasi lehvien alla paljaan jalan. — Halloo! mitäs tämä on? Hän kumartui, huomasi jalan liittyvän sääreen. Säären päässä oli Gui Burns.
Gui karkasi pystyyn huutaen "Isä — Isä — Isä!" Hän juoksi henkensä edestä, intiaanit perässä kiljuen uhkauksia, jotka saivat veren hyytymään. Jan oli nopea juoksija, eikä Guin tylpistä sääristä ollut apua, vaikka niitä pelkokin kannusti. Hänet otettiin kiinni ja raastettiin parkumisistaan huolimatta leiriin.
— Anna minun olla, Sam Raften — anna minun olla!
Hänen huomautuksistaan puuttuivat nyt huomattavassa määrin kaikki rumat sanat. (Hyvin nuorissa moinen herkkyys on sangen kiitettävä asia.)
Ensimmäinen asia oli vangin sitominen.
Sam toi nuoran.
— Hyi, sanoi Jan. — On tuokin muka tyylikästä. Tuo nahkapuuta.
Sitä saatiin tuota pikaa, ja vaikka Gui kuinka parkui ja potki, hänet sidottiin juhlallisesti puuhun — tuoreeseen — se kun kestäisi, huomautti Jan, paremmin tulta.
Molemmat soturit istuivat nyt tulen ääreen jalat ristissä. Vanhempi sytytti rauhanpiipun, ja sitten he ryhtyivät keskustelemaan onnettoman vangin kohtalosta.
— Veli, sanoi Jan juhlallisia liikkeitä tehden, — suloista on kuulla tämän kurjan kalpeanaaman parkumista. (Oikeastaan tuota ääntä alkoi olla enemmän kuin he saattoivat sietää.)