Gui ei ollut aivan urhoollisuutta vailla. Hän oli tähän saakka pysynyt rohkeana luullen poikien vain tekevän pilaa, mutta tuntiessaan vedettävän tuota kamalaa nokiviivaa, joka tyydyttävästi jakoi hänen päänahkansa näiden molempien maalattujen hirviöitten välillä, tylyn Tikan vielä viimeisen kerran veitsellään vedellessä vuiit, uiit, uiit pitkin kiveä, lähestyessä ja kahmaistessa toiseen käteensä kourallisen hänen tappuraisia hiuksiaan hän murtui ja itki katkerasti.
— Voi älkää, älkää, — voi isä! Voi äiti! Päästäkää minut tällä kerralla, minä en tee sitä koskaan toiste. Mitä hän ei tekisi, sitä hän ei sen tarkempaan sanonut, mutta ilmeisestikin hän täydelleen antautui.
— Odota, veli päällikkö, sanoi Pikku Majava. Heimojen kesken on tapana vapauttaa, vieläpä ottaa heimon jäseniksikin semmoisia vankeja, jotka ovat osoittaneet huomattavaa urhoollisuutta.
— Jos urhoollisuus on parkumista, niin sitten hänessä on ollut urhoollisuutta monen miehen edestä, sanoi Tikka tavalliseen tapaansa taas puhuen.
— Leikataan poikki hänen siteensä, että hän saa paeta oman kansansa luo.
— Olisi tyylikkäämpää, jos jättäisimme hänet tähän yöksi. Huomenna sitten näkisimme, että hän on omin neuvoinensa paennut, sanoi vanhempi päällikkö. Uhri älysi, että hänen tilanteessaan oli tapahtunut parannus, ja lupasi nyt yhä nyyhkien tuoda heille niin paljon tuohta kuin he vain tahtoivat — tehdä vaikka mitä, kun vain pääsisi menemään. Hän lupasi jopa varastaa heille, mitä vain oli parasta hänen isänsä puutarhassa.
Pikku Majava veti puukkonsa ja katkaisi siteen toisensa jälkeen.
Tikka otti jousensa ja nuolensa huomauttaen että "paljon hauska ampua juoksuun".
Viimeinen kuoriside katkesi. Guita ei tarvinnut käskeä. Hän juoksi ääneti raja-aitaa kohti, kunnes oli päässyt sen yli. Huomatessaan olevansa hyvässä turvassa eikä kenenkään takaa ajamana, hän huusi koko ilman täyteen uhkauksia ja haukkumisia. Hänen sanojaan ei ollenkaan voisi tähän painaa.
Useimmat pojat olisivat niin selkää karmivien kokemuksien jälkeen karttaneet suota, mutta Gui tunsi koulusta Samin hyvänluontoiseksi pojaksi. Hän alkoi ajatella, että hän suotta oli säikähtänyt. Häntä houkuttelivat monet syyt, eniten ehkä hivuttava uteliaisuus. Ja niinpä tapahtui, että pojat eräänä päivänä leiriin tullessaan näkivät Guin paraillaan hiipivän pois. Hauskaa oli juosta hänet kiinni ja raastaa takaisin. Hän oli kovin yrmeissään, ei pitänyt niin pahaa suuta ja oli ilmeisesti vähemmän peloissaan. Päälliköt puhuivat tulesta ja kidutuksesta ja uhkailivat uittaa häntä lammessa, mutta se ei tehonnut ollenkaan. Sitten he aloittivat ristikuulustelun. Vanki ei vastannut. Miksi hän kävi heidän leirissään? Mitä hän teki — varastiko? Vanki vain murjotti synkän näköisenä.