"No olkoon", sanoi Warren, tovin odotettuaan toisen jatkavan, "jos otatte sen edestä tavaroita, niin pannaan riitaraha halki, sanotaan sata dollaria tasan."
"Maksakaa sata ja viisikolmatta dollaria, niin minä otan pyssyn; olkoon minun puolestani."
"Hyh hyh!" päivitteli kauppias. "Mistä olet saanut semmoisia luuloja?"
"Eivät ne ole mitään luuloja, ukko Si Sylvanne lupasi minulle melkein saman hinnan, jos tulisin nahkoineni hänen kauttaan."
Tästä oli se etu, että se osotti olevan muitakin ostajia. Kaupat lopulta päätettiin.[21] Paitsi ketun nahkaa heillä oli kolmen sadan dollarin arvosta turkiksia. Ketun nahka riitti kaikkien siirtomaatavarain ja muitten tarpeitten hinnaksi, mitä he tarvitsivat. Mutta Rolfilla oli vielä muutakin mielessään.
Hän oli valikoinut muutamia myttyjä makeisia, painettua kalikokangasta ja helakoita nauhoja, kun kauppias käsitti tarkotuksen. "Vai niin, aiot lähteä vieraisiin. Kenen luo? Varmaankin Van Trumpereille!"
Rolf nyökkäsi päätään, ja nyt hän sai muutamia hyvin älykkäitä neuvoja. Hän ei ostanutkaan Annetten pukukangasta, tietysti piti tämän saada itse tulla valitsemaan, sehän oli puolet ilosta; mutta joukon uhkeita juvelineuloja, solkia ja sormuksia hän osti — ne maksoivat kymmenen senttiä kappale — ja nauhoja, joiden värien räikeyttä saattoi verrata vain siihen iloon, mitä ne synnyttäisivät salotytön sydämessä.
Tarttuessaan ylpeästi uuteen pyssyynsä, pistäessään lompakkoonsa kolmensadan dollarin velkasitoumuksen heidän molempien hyväksi, Rolf tunsi itsensä entistä tärkeämmäksi mieheksi. Kun he lähtivät ulos puodista, niin kauppias sanoi: "Ei tainnut Hoag sattua tiellenne toista kertaa, vai mitä."
"Kun ei vain sattunut!" ja Rolf lyhyesti kertoi, mitä kokemuksia heillä oli kehnosta ollut.
"Se on juuri hänen tapaistaan; sai kerrankin palkkansa; aika hylky hän oli. Mutta kuulehan, elä anna viekotella itseäsi viemään nahkojasi Lyons Fallsiin. Siellä on huonoa väkeä, ja selväähän se on, että minä voin maksaa teille paremmat hinnat, kun olen sata mailia lähempänä New Yorkia."