Warrenin silmät rävähtivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Sitten hän puhutteli Rolfia kahden kesken ja sanoi: "Annappa tänne, mitä sinulla on tuotavaa." Rolf antoi hänelle oikean kirjeen, joka oli ollut hänen hallussaan Billin tietämättä, ja Warren sai siitä lukea uutiset, jotka tosin kulkivat vanhaa tuttua latua.
Rolfin sopimus oli tehty kuukaudeksi. Kymmenen päivää oli vielä jäljellä, ja niiden kuluessa hän sai punnita sokeria, kirjottaa laskuja, lypsää lehmiä ja katsella, kuinka nahkoja ostettiin. Warren ei tosin halunnut näyttää hänelle kovinkaan paljoa nahkakauppojaan, mutta Rolf piankin pääsi selville pääperusteista: Anna ostajalle, jos se suinkin käy laatuun, pääntäysi "viinaa nahkoja vastaan". Toiseksi: arvioi kaikki nahkat keskinkertaisiksi tai toisluokkaisiksi, jos rahoja vaaditaan, mutta ole auliimpi, jos hinta otetaan tavaroissa. Punnitsemisessa, luokittelussa, hinnottelussa oli jos kuinka monta tilaisuutta parastaan katsoa, ja lopun lopuksi Rolf oli päässyt selville siitä, että Albanyn hinnat olivat 30 — 50 prosenttia Warrenin hintoja paremmat. Mutta siitä huolimatta pidettiin Warrenia ensi luokan miehenä, hyvänä naapurina ja kirkon jäsenenä. Yleinen käsitys oli, että nahkain kaupalla oli samoin kuin hevoskaupallakin omat oikeutensa.
Muutamaa päivää ennen sopimusajan päättymistä Warren sanoi: "Mitenkähän olisi, etkö jää toiseksikin kuukaudeksi?"
"En voi, lupasin auttaa Van Trumperia elonkorjuussa."
"Paljonko hän sinulle maksaa?"
"Seitsemänkymmentäviisi senttiä päivässä ja ruuan."
"Minä maksan dollarin."
"Minä olen antanut sanani", Rolf sanoi hämmästyen.
"Oletko paperin allekirjottanut?"
"Mitä papereita siinä tarvitaan? Eihän kirjotetusta paperista ole muuta hyötyä, kuin että siitä näkee antaneensa sanansa", toisti Rolf äitinsä sanoja yhä enemmän harmistuen.