Rolf siis lähti matkaan, vieden puolet nahkoista mukanaan ja neljän päivän kuluttua hän palasi takaisin, ja maksoi kalpealle, mutta ilostuvalle ranskalaiselle ne sataviisikymmentä dollaria, jotka hän oli saanut Van Cortlandtilta, ynnä muita rahoja sen verran, että siitä keräytyi satayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Lopun hän korvasi, antamalla runsaasti sokeria, teetä ja muuta ruuansärvintä mitä ranskalainen tarvitsi. Ranskalainen huomattiin sangen herttaiseksi mieheksi. Hän ja Rolf kiintyivät toisiinsa suuresti, ja pudistaessaan toistensa kättä erotessaan tekivät he sen siinä toivossa, että toiste kohdattaisiin onnellisemmissa oloissa.
François la Colle lähti urheasti lumiselle, yhdeksänkymmenen mailin pituiselle kotomatkalleen, Rolf taas palasi etelään mukanaan nahkat, jotka sangen runsaasti korvasivat mitä hän oli niistä maksanut, vieläpä monella tavalla muodostivat hänen tulevaa elämäänsä ja kerran tavallaan pelastivat hänen henkensäkin.
[LXVIII.]
Sota.
Vuosi kahdeksantoistasataa ja kaksitoista oli päättynyt. Presidentti Madison oli kansalaistensa kärsimäin vääryyksien ja nöyryytysten vuoksi, joita ei minkään kansan pidä säyseästi suvaita, julistanut Suur-Britanniaa vastaan sodan. Kykenemättömänä aseman vaatimuksia täyttämään ja sopimattomien neuvojain avustamana hän oli ryhtynyt sotaan, jossa hänen pieni uljas armeijansa oli kyvyttömien päälliköiden johtamana kärsinyt tappion toisensa jälkeen.
Fort Mackinaw menetettiin, Chicago, Detroit, Brownstown niinikään; koko se amerikkalainen armeija, joka kävi Queenstownin kimppuun tuhottiin, eikä näille monille tappioille ollut sen parempaa vastapainoa kuin pieni voitto Niagaran luona ja Ogdensburgin luja puolustus.
Rolf ja Kuonab olivat saapuneet Albanyyn, niinkuin oli sovittu, mutta he eivät sitten lähteneetkään saattelemaan neljää nuorta urheilijaa erämetsiin, niinkuin oli edellisenä syksynä suunniteltu, vaan he lähtivät sieltä Yhdysvaltain tiedustelijoina.
Ensi asiakseen he saivat viedä ohjeita Plattsburgiin.
Kahdessa päivässä he valiokanuulla ja mitä kevyimmin lastattuina saapuivat Ticonderogaan ja uudistivat siellä tuttavuutensa kenraali Hamptonin kanssa, joka puuhaili sitä ja tätä ja rakensi tarpeettomia varustuksia, ikäänkuin hän olisi odottanut mahtavaa piiritystä. Rolf kutsuttiin hänen puheilleen saamaan kirjeitä, jotka hänen piti viedä eversti Pikelle Plattsburgiin. Hän sai paperit ja tiedon siitä, minne ne oli vietävä, mutta teki sitten paikalla pahan erehdyksen. "Suokaa anteeksi, herra kenraali", hän alkoi, "jos minä kohtaan —"
"Nuori mies", sanoi kenraali ankarana, "teidän ohjeenne on 'menkää!' 'Kuinka' ja 'jos', — se on teidän itsenne ratkaistava, siitä teille palkka maksetaan."