Jousen edut pyssyyn verraten ovat etupäässä äänettömyys, halpuus ja se seikka, että jokainen voi itse valmistaa ampumatarpeensa missä vain. Kuonabin aikana käytetty pyssy oli tuo vanhanaikainen sileäreikäinen piilukko, eikä se ollut paljoa tarkempi kuin jousikaan. Kuonab oli aina valmistanut erinomaisia jousia, samoin kuin oivallisia nuoliakin, ja hän ampui niillä ylen tarkkaan. Hän asetti kymmenen askeleen päähän kymmenen simpukankuorta ja mursi kymmenellä nuolella jok'ainoan. Ainakin toiseen puoleen metsästyksestään hän mieluummin käytti jousta; pyssy oli eduksi varsinkin silloin, kun mailla oli metsäkyyhkys- tai sorsaparvia ja yhdellä ainoalla haulipanoksella saattoi saada kymmenkunnan lintua.
Mutta kaikella ampumisellakin on tapansa, — taito kysyy alinomaista harjotusta, — ja kun Rolf näki isäntänsä ampuvan pilkkaan melkein joka päivä, niin hänkin yritti yhtyä kiistaan.
Mutta hänen ei tarvinnut montakaan kertaa yrittää, ennenkuin jousi huomattiin aivan liian jämeäksi, ja Kuonab lopulta päätti tehdä vieraalleen täydelliset varustukset.
Kallion juurelta hän kuivasta varastoluolastaan otti kappaleen tavallista punaista ketripuuta. Jotkut käyttävät hikkoria; se ei yhtä helposti katkea ja se kestää paljon paremmin huonoa hoitoa; mutta se ei lyö yhtä terävästi ja puhtaasti kuin ketri. Ketrinen jousi lennättää nuolen paljoa kauemmaksi, se lähtee niin sukkelaan jänteeltä, että sitä tuskin silmä huomaa. Mutta ketripuujousta on hoidettava tarkkaan kuin hienoa konetta. Jos se nuoralla kiedotaan, niin se katkeaa, jos nuoletta laukaistaan, niin se katkaisee jänteen, jos se saa naarmuja, niin se voi halkeilla sälöiksi, ja märkänä se on veltto, jopa veltostuu, jos saa maassakaan maata. Mutta hoida sitä, niin se on verraton palvelija, parempi kuin mikään muu näiden metsäin puista.
Juuri punaisen sydänpuun ja valkoisen pintapuun rajasta jousimies ottaa ainepuunsa. Leikattiin kappale, joka ulottui Rolfin leuasta maahan saakka, se vuoltiin pinnan puolelta latuskaksi ja punaisen sydänpuun puolelta pyöreäksi ja ohenemaan molempiin päihin. Keskeä se oli tuumaa leveä ja tuumaa vahva, päästä kolmeneljännestuumaa leveä ja viisikahdeksannestuumaa vahva, ja kautta jousen oli punaista puuta ja valkoista puuta yhtä vahvalta. Jänne tehtiin lehmän selkäsuonesta, joka oli otettu selkärangan kummaltakin puolelta, ja jousi sitten kokeeksi jännitettiin. Mutta kun se jännitettiin (siten että latuska valkoinen puoli oli eteenpäin), niin huomattiin toisen pään taipuvan enemmän kuin toisen, jonka vuoksi vahvempaa päätä kaavittiin vähän ohemmaksi, kunnes molemmat päät taipuivat tasan.
Kuonabin nuolet olisivat kelvanneet, mutta Rolf tarvitsi omankin nuolivaraston. Jälleen oli ainepuita vara valita. Vanhat intianit tekivät nuolensa "nuolipuun" (Viburnum dentatum) suorista vesoista, mutta Kuonab oli keksinyt paremman ainepuun — hänellähän oli kirves, jolla saattoi pilkkoa suuremmankin puun. 25 tuuman pituinen suorasyinen saarnipölkky halkaistiin ja pilkottiin, kunnes nuoliaineita oli riittävä määrä. Nuolekset sitten kaavittiin neljännestuumaa vahvoiksi, pyöreiksi, sileiksi ja aivan suoriksi puikoiksi. Puikon toiseen päähän tehtiin syvät lovet ja lovipäähän sidottiin kolme halkaistua hanhensulkaa, ja nuolia tehtiin kolmea lajia. Varsi ja sulitus olivat kaikissa samanlaiset, mutta päät olivat erilaiset. Ensiksi pilkkaan-ammuntanuolet; ne vain terotettiin ja kärjet karkaistiin hiiloksessa paahtamalla, kunnes paloivat ruskeiksi. Pipomaiset teräskärjet olisivat olleet paremmat, mutta niitä ei ollut. Toiseksi tavalliset metsästysnuolet, joihin kiinnitettiin vä'älliset teräskärjet — kärjet tavallisesti ostettiin valmiina tai koukusta viilattiin; näillä nuolilla ammuttiin semmoisia otuksia kuin biisamirottia, sorsia läheltä ja valkohäntähirviä. Kolmanneksi tylpät lintuvasamat, niitten pää jätettiin paksuksi ja tylpäksi ja se oli samaa puuta kuin itse nuolikin. Niillä kolkattiin viiriäisiä, sepelpyitä, kaniineja ja oravia, ja sangen usein niillä myös kuritettiin koiria, johon ne olivatkin vallan mainioita, joko intianin omaa, kun se ei elänyt sääntöjen mukaan ja oli liian kaukana lyöntiä tai potkua varten, taikka jonkun talon koiraa, joka uhkasi hyökätä kimppuun.
Nyt ovat varustukset valmiit, ajatteli Rolf, mutta vieläpä vähän puuttui. Kuonab värjäsi nuolen sulkapään punaiseksi ja Rolf sai kuulla miksi. Se ei ollut koreuden vuoksi, eikä omistajankaan merkki, vaan löytömerkki. Monta kertaa tuo kirkas puna ja valkoinen sulka sen vieressä pelasti nuolen hukkumasta. Väritön nuoli tavallisesti hävisi metsässä oksien ja lehtien sekaan, mutta kirkasvärisen varren näki helposti sadankin askeleen päästä.
Sangen tarpeen oli suojella jousta ja nuolia kosteudelta. Sitä varten jokaisella metsämiehellä on kotelot, tavallisesti sarvaan nahkaiset, mutta kun sarvaan nahkaa ei ollut, tehtiin hyvä nuoliviini tuohesta, joka ommeltiin kuusen juurilla, ja jousta varten öljykankaasta pitkä huotra.
Sitten alkoi jousella ampumisen hidas harjottelu; nuoli pidettävä ja jousi jännitettävä kolme sormea jänteellä — peukalo ja pikkusormi jouten. Pilkkana oli heinäpussi, joka oli kahdenkymmenen askeleen päässä, kunnes opetteleva osasi siihen joka kerralla. Pussia sitten vähitellen siirrettiin yhä kauemmaksi, kunnes välimatka oli neljäkymmentä askelta. Se oli vakinainen ampumamatka, ja sillä oli sitten harjoteltava, kunnes tulos oli tyydyttävä. Mutta Rolf ei tietystikään harjaantunut ampumaan yhtä tarkkaan kuin intiani, joka oli harjotellut lapsesta pitäen.
Jousella ampumisen taitoon kuuluu kolmenlaiset kokeet. Ensinnäkin tähtäyskoe: Osaatteko ampua niin tarkkaan, että kymmenen askeleen päästä osaatte kymmenen kertaa peräkkäin kolmen tuuman pilkkaan?