Plattsburgissa vallitsi ihmeteltävä henki kaikessa, ja se tomumaja, joka oli hengen varsinainen keskusta, oli se pitkä vakava nuori mies, joka Burlingtonissa oli moittinut Hamptonin menettelyä: kapteeni, nykyisin kenraali, Macomb. Ei mitään laiminlyöty, kaikkien mahdollisuuksien varalta oli ryhdytty varokeinoihin; joka mies ken kynsille kykeni, oli aseissa. Macomb itse oli väsymätön, aina valpas, ja hän näytti tuntevan joukkonsa joka miehen. Ja joka mies luotti ehdottomasti johtajaansa. Usein kuullaan sotamiesten yöllä pakenevan piiritetyistä linnoituksista, mutta tämän johtajan innostava voima oli niin suuri, että miehiä lakkaamatta valui linnueen sisäpuolelle. Vuorilta tuli harjaantumatonta ja karkeata väkeä, mutta ne olivat järjestään karaistuja ja ampumaan tarkkoja miehiä.
Kuvaava esimerkki oli se jäykkä vanha maamies, joka aamusella oli tullut salolta, täyttääkseen paikkansa varustuksilla muitten mukana, ja jonka kuultiin sanovan vapiseville säärilleen: "Vaviskaa, sen vietävät, vaviskaa. Jos tietäisitte, minne teitä nyt vien, niin vapisisitte vielä kymmenen kertaa pahemmin."
Hänen mielensä oli ruumista urheampi ja hänen mielensä vei voiton, —se on oikeata urheutta.
Ei kukaan käsittänyt tätä paremmin kuin Macomb. Hän tiesi, etteivät nämä miehet muuta tarvinneet kuin vähän harjaannusta, niin heistä tulisi parhaita sotilaita maan päällä. Harjottaakseen heitä hän sekotti heidät vanhan sotaväen joukkoon ja pani sitten toimeen vähäpätöisiä kahakoita, yhtä kylmästi ja huolettomasti, kuin olisi hän suunnitellut jotain iltamaohjelmaa.
Ensimäinen näistä kahakoista tapahtui Culverin mäen luona. Tien varteen rakennettiin varustus, varustukselle tuotiin tykki, ja monta sataa tarkk'ampujaa vietiin sinne hajajärjestykseen. Heille annettiin semmoiset johtajat, jotka hyvin tiesivät, miten vihollista oli häirittävä, mutta samalla varottava, ettei se päässyt vahinkoa tekemään.
Kuonab ja Rolf olivat niitten miesten joukossa, jotka olivat saaneet varustuksen puolustamisen huolekseen. Kuonab oli karaistunut Vapaussodan taisteluissa, mutta Rolf oli nyt ensi kertaa tulessa, ja hänet valtasi sama tunne kuin useimmat muutkin, vihollisen lähestyessä uljaassa rintamassa. Kun vihollinen oli ehtinyt kantomatkan päähän, niin amerikkalainen johtaja komensi tulen. Pyssyt rätisten paukahtivat ja viipymättä vihollinen vastasi tuleen. Luoteja tulla tuiski varustusta vastaan tai lensi viheltäen sen yli. Rolfin lähin mies lyyhistyi koristen kokoon: häneen oli luoti sattunut; eräs toinen kaatui kuolleena selälleen. Jyske ja kuoleman kauhut olivat liian ankarat. Rolf oli ollut kyllä hermostunut taistelun alkaessa. Nyt hän aivan herpaantui, melkein tylsistyi, hänen kätensä ja polvensa vapisivat, hän oli miltei kauhun lainaamana, eikä voinut olla lyyhistymättä kokoon, joka kerta kun luodit kiljuivat murhaa hänen päällään. Hän ampua mäikytti minkä joutui, tähtäämättä, mutta silloin muuan vanha sotamies, huomatessaan hänen kalpeat kasvonsa ja tutisevan muotonsa, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi ystävällisesti: "Vakaasti, poikani, vakaasti; pääsi on pyörällä; katsos näin." Ja hän tähtäsi tyynesti, sitten korjaili pyssyään, laukaisematta, ja asetti sen suun alle pienen kalikan, jotta se paremmin vakautui, ampuen sitten levollisesti kuin olisi hän ollut maaliinammunta-harjotuksessa. "Odotappa nyt vähän aikaa. Katsoppas Kuonabia tuossa. Näet hänen olleen ennenkin tässä leikissä. Hän osaa joka laukauksella."
Rolf teki, niinkuin oli käsketty, ja muutaman minuutin kuluttua väri palasi hänen kasvoihinsa, käsi vakautui, ja siitä pitäen hän unhotti vaaran ja alkoi ajatella vain työtään.
Kun vihdoin huomattiin brittiläisten valmistautuvan hyökkäykseen, niin amerikkalaiset hyvässä turvassa nopeaan peräytyivät Halseys Corneriin, jossa oli toinen varustus ja uusi joukko vasta-alkajia tulikastettaan odottamassa. Ja sama kohtaus silloin uudistui. Viholliselle ei tosin voitu suurtakaan vahinkoa tehdä, mutta amerikkalaiset hyötyivät näistä kahakoista suunnattomasti, sillä pari semmoista riitti vakaannuttamaan tutisevat vapaaehtoiset pelottomiksi sotamiehiksi, luonnonlahjat heillä olikin jo syntymästään. Siten heidän ruudinpelkonsa kaikkosi kauas.
Samana iltana brittiläiset anastivat sen osan kaupunkia, joka oli Saranacin pohjoispuolella ja alkoivat umpimähkään pommittaa vastakkaisella puolella olevia linnotuksia. Pommitus ei ollut kovin vakavaa, sillä he luulivat voivansa vallata kaupungin millä hetkellä tahansa, mutta kuitenkin he päättivät paremmaksi odottaa Downien johtaman laivaston saapumista.
Taistelu kaupungin pohjois-osasta ei ollut ankara, se oli vain Macombin ennakolta järjestämää harjotuskahakoimista. Mutta kun amerikkalaiset peräytyivät Saranacin poikki, niin siltalankut revittiin pois, pitkin etelärantaa rakennettiin varustuksia, joissa oli ampumareikiä, eikä jätetty käyttämättä mitään keinoja, jotta paikkaa voitaisiin viimeiseen saakka puolustaa.