Mäen rinteellä oli pensaikkoa korkeampi ontto lehmus. Se oli melkoisesti kallistunut, ja siinä oli suuri reikä tyvessä ja pienempi ylhäällä. Poikasina olimme monesti olleet ontelossa piilosilla ja tehneet portaan tapaisia sen seiniin, joten onteloa saattoi helposti kavuta ylös ja alas. Sitä käytin nyt hyväkseni. Jo seuraavana päivänä auringon lämpimästi paistaessa olin puun kolossa ja sain sieltä nähdä tuon mielenkiintoisen perheen, joka asusti niin sanoakseni naapurin kellarissa. Siihen kuului neljä poikasta; ne olivat hullunkurisen näköisiä; melkein kuin pieniä karitsoita; karva villainen, raajat paksut ja katse viaton. Kuitenkin niiden leveästä, teräväkuonoisesta ja vilkassilmäisestä naamasta saattoi tarkemmin katsoen huomata, että ne olivat voimakkaan vanhan ketun jälkeläisiä.
Ne leikkivät luolan suun lähistöllä milloin maata lekotellen päivänpaisteessa, milloin kisaillen keskenään, kunnes hiljainen ääni sai ne pakenemaan maan alle. Mutta niiden säikähdys oli aiheeton, sillä tulossa oli niiden emo. Tällä oli jälleen suussaan kana — seitsemästoista meidän tarhastamme varastettu, mikäli muistan. Se kutsui tuskin kuuluvalla äännähdyksellä, ja pienokaiset tulla tupsahtivat heti piilostaan. Nyt alkoi leikki, joka minusta oli erittäin viehättävää katseltavaa, mutta josta setäni ei varmaankaan olisi ollut lainkaan mielissään.
Poikaset hyökkäsivät kanan kimppuun, reuhtoivat ja telmivät sen kanssa ja keskenään; emo katseli niiden leikkiä, mutta ei kuitenkaan unohtanut alati tarkkailla mahdollisesti uhkaavaa vaaraa. Kettuemon kasvojen ilme oli varsin merkillinen. Sen saattoi sanoa irvistelevän ihastuksesta, mutta ilmeessä voi silti nyt, kuten muulloinkin, huomata kesyttömyyttä ja viekkautta. Siinä piili myös julmuutta ja levottomuutta. Mutta ennen kaikkea katse kuvasti äidin ylpeyttä ja rakkautta.
Lehmuksen tyvi oli pensaiden suojassa ja paljon alempana kuin kumpu, jolla pesä oli. Siten saatoin tulla ja mennä vapaasti kettujen huomaamatta.
Monena päivänä hiivin sinne katselemaan repoperheen elämää. Erittäin huvittavaa oli nähdä, miten ketunpoikasia opetettiin. Jo varhain ne oppivat pysähtymään paikalleen kuin patsas kuullessaan jotakin outoa ääntä ja sitten, kuullessaan sen uudelleen tai huomatessaan muuta pelon syytä, juoksemaan turvapaikkaan.
Muutamien eläinten äidinrakkaus on niin suuri, että siitä riittää muillekin. Näin ei ollut Viksin laita. Se päinvastoin harjoitti muita kohtaan mitä suurinta julmuutta huvittaakseen poikasiaan. Usein se toi niille lintuja ja hiiriä elävinä, vahingoittamatta niitä sanottavasti, jotta poikaset saisivat kylläkseen nauttia niiden kiduttamisesta.
Mäen rinteellä olevassa hedelmätarhassa asusti murmelieläin. Tämä ei ollut juuri älykäs eikä muutenkaan mielenkiintoinen, mutta pystyi erittäin hyvin suojelemaan henkeään. Se oli kaivanut pesänsä vanhan petäjänkannon juurten väliin, jonne kettu ei voinut tunkeutua kaivamalla. Mutta kova työ ei olekaan repolaisen tapojen mukaista; viekkaudella se voittaa enemmän kuin raatamisella. Murmelilla oli tapana maata aamuisin kannolla päivänpaisteessa. Kun se näki ketun lähenevän, se hyppäsi maakolonsa suulle, tai jos vihollinen tuli hyvin lähelle, pujahti sisään ja oli siellä, kunnes vaara oli ohi.
Eräänä aamuna Viksi ja Arpinaama olivat nähtävästi päättäneet, että pienokaisten oli jo aika oppia tietämään jotain niinkin suuresta otuksesta kuin murmeli ja että tämä hedelmätarhan murmeli oli sopiva harjoitusyksilöksi. Ne hiipivät yhdessä tarhan aidalle kannollaan makaavan murmelin huomaamatta. Sitten Arpinaama näyttäytyi ja lähti rauhallisesti kävelemään läpi hedelmätarhan; se suuntasi kulkunsa kannon ohi jonkin matkan päästä vilkaisemattakaan sinne päin. Epäluuloinen murmeli ei siten saanut minkäänlaista aihetta luulla, että se oli huomattu. Ketun lähetessä se hyppäsi levollisena kannoltaan kolon suulle ja odotti siinä ketun mennessä ohi, mutta näytti sitten ajattelevan, ettei milloinkaan saata olla liian varovainen, ja kömpi koloon.
Tätä kettu oli odottanut. Viksi oli pysynyt piilossa tähän asti, mutta nyt se juoksi sukkelasti kannolle ja kätkeytyi sen taakse. Arpinaama jatkoi matkaansa suoraan kulkien hyvin hitaasti. Murmeli ei ollut säikähtynyt ja pisti pian taas päänsä näkyviin juurien välistä katsellen ympärilleen. Tuolla kettu oli vielä menossa, mutta jo hyvin kaukana. Sen hävittyä näkyvistä murmeli kävi rohkeaksi ja tuli kokonaan ulos. Mitään epäiltävää ei ollut näkyvissä; se kiipesi kannolle. Silloin Viksi oli yhdellä harppauksella sen kimpussa ja ravisteli sitä, kunnes se oli tunnoton. Arpinaama oli salavihkaa pitänyt silmällä asiain kulkua ja palasi nyt laukaten. Mutta Viksi otti saaliin hampaisiinsa ja vei sen pesälle; kun uroskettu näki, ettei sitä tarvittu, se juoksi omille asioilleen.
Viksi kantoi murmelia niin varovasti, että tämä kykeni perille tultua vielä hiukan tappelemaan. Hiljaisella "uuf"-huudolla emo kutsui poikaset ulos kuten koulupojat leikkimään. Se heitti niille haavoittuneen eläimen, ja pikku ketut ryntäsivät sen kimppuun raivokkaasti, kirkua piipittäen ja purren minkä pienet hampaat kestivät. Mutta murmeli taisteli henkensä edestä. Se sai puremalla vainoojat irtaantumaan ja pääsi vähitellen peräytymään pensaiden suojaan. Pikku ketut ahdistivat sitä kuin koirajoukkio, vetivät sitä milloin hännästä, milloin kyljestä, mutta eivät voineet pidättää sitä. Silloin Viksi vei sen taas avoimelle paikalle poikasten piinattavaksi. Tämä julma leikki uudistui monta kertaa, kunnes vainottu eläin sai pahoin purruksi yhtä poikasta. Vasta poikasen tuskanhuuto sai Viksin nopeasti lopettamaan murmelin kärsimykset.