Lähellä pesää oli karkeaa heinää kasvava kuoppa, jossa asusti runsaasti peltohiiriä. Tässä kuopassa ketunpoikaset saivat suorittaa ensimmäiset metsästysharjoituksensa. Hiirenpyynti olikin tähän sopivin, sillä se on kaikkein helpointa. Opetus perustui esimerkin voimaan, ja apuna oli eläimiin syvään juurtunut vaisto. Vanhalla ketulla oli myös muutamia merkkejä, kuten "maatkaa hiljaa ja tarkatkaa!" tai "seuratkaa ja tehkää kuten minä!" ym., joita ahkeraan käytettiin.
Niinpä tämä hilpeä seurue eräänä tyynenä iltana tuli kuopalle, ja emo pani poikaset makaamaan ruohikkoon. Jo näkyi ruoho hiljaa häälyvän, otus oli lähellä. Viksi nousi ja meni varpaisillaan ruohikkoon — ei hiipien, vaan kävellen niin korkeana kuin suinkin, väliin kohoten takajaloilleen nähdäkseen paremmin yli heinänkorsien. Hiirien tiet ovat ruohojen alla kätkössä, ja ainoastaan ruohon liikkumisesta voi nähdä, missä hiiri kulkee. Sen tähden ketut pyytävätkin hiiriä vain tyyninä päivinä.
Koko menetelmän ydin on siis siinä, että hiiri on saatava kiinni jo ennen kuin sen näkee. Kohta Viksi hyppäsi ja sai käpäliinsä ruohotukon, jonka sisässä pieni peltohiiri vinkaisi viimeisen äännähdyksensä.
Pian tämä hiiri oli syöty, ja kömpelöt pikku ketut yrittivät samaa temppua. Kun vihdoin vanhin niistä ensi kerran elämässään itse sai saaliin, se vapisi pyynti-innosta ja iski pienet valkeat maitohampaansa hiireen niin synnynnäisen hurjana, että se varmaan hämmästyi sitä itsekin.
Toinen kotiharjoitus suoritettiin oravalla. Nämä kiipeilijäthän ovat äänekkäitä ja huonosti käyttäytyviä eläimiä, ja muuan lähellä asuva oli ottanut jokapäiväiseksi työkseen kettujen herjaamisen joltain turvalliselta oksalta. Poikaset yrittivät turhaan tavoittaa sitä, kun se juoksi ahon yli puusta toiseen tai melusi ja lateli herjauksiaan istuen niin matalalla oksalla, että kettu oli ulottumaisillaan siihen. Mutta vanha Viksi osasi luonnontiedettä — se tunsi oravan luonteen ja otti sopivan ajan tullen asian hoitaakseen. Se piilotti poikaset ja paneutui pitkäkseen keskelle avonaista ahoa. Julkea orava alkoi tapansa mukaan herjauksensa. Mutta kettu ei värähdyttänyt karvaakaan. Orava tuli lähemmäksi, lopulta aivan sen yläpuolelle, ja rääkyi:
— Lurjus, lurjus!
Mutta Viksi makasi kuin kuollut. Tämä oli peräti kummallista. Orava tuli runkoa pitkin maahan ja juoksi hermostuneesti vinkuen ruohikon yli toiseen puuhun ja jatkoi herjaamistaan taas turvalliselta oksalta:
— Lurjus! Sinä katala lurrrjus! Skarrrr — skarrrrr!
Mutta Viksi makasi ruohikossa suorana ja liikkumattomana. Tämä kiusasi oravaa tavattomasti. Se oli luonnostaan utelias ja lisäksi uskalias; se tuli toistamiseen maahan ja vilisti ahon poikki, lähempää kettua kuin ensi kerralla.
Yhä vain Viksi makasi kuin kuolleena. Totisesti se oli kuollut! Ja pikku ketut alkoivat miettiä, oliko emo mahtanut nukahtaa.