Oravan uteliaisuus oli kohonnut äärimmilleen, ja se oli kokonaan menettänyt malttinsa. Se oli pudottanut Viksin päälle kaarnanpalasen, se oli käyttänyt koko haukkumasanavarastonsa ja tehnyt kaiken tämän moneen kertaan saamatta kettuun elonmerkkiäkään. Se vilisti vielä monta kertaa ahon poikki ja uskalsi lopulta tulla aivan ketun luo. Tämä oli koko ajan pitänyt oravaa silmällä; nyt se hyppäsi jaloilleen ja sieppasi sen silmänräpäyksessä suuhunsa.
Ja poikaset repivät sen palasiksi.
Näin niiden opetus oli pantu alulle. Sittemmin, hieman suurempina, ne vietiin pitemmille metsästysmatkoille ja ne saivat oppia vaikeampia taitoja, jälkien seuraamista ja vainuamista.
Kutakin otusta niiden piti oppia pyytämään eri tavalla. Sillä jokaisella eläimellä on jokin vahva puoli, jota ilman se ei voisi säilyä hengissä, ja jokin suuri heikkous, jonka turvin taas muut voivat säilyttää henkensä. Oravan heikko puoli on sen uteliaisuus; ketulla taas on se puute, ettei se osaa kiivetä puuhun. Pikku kettuja harjoitettiin juuri käyttämään hyväkseen muiden eläinten heikkouksia ja korvaamaan omia heikkouksiaan käyttämällä sitä ovelammin niitä ominaisuuksia, jotka niillä olivat hyvin kehittyneet.
Vanhemmiltaan ne oppivat kettumaailman tärkeimmät elämänohjeet. Ei ole helppo tietää, miten tämä tapahtui, mutta ilmeisesti ne oppivat ne vanhempiensa seurassa. Tässä on muutamia, joita ketut minulle opettivat, sanomatta sanaakaan:
Älä milloinkaan nuku suoralla jäljelläsi.
Kuono on silmiä edempänä; luota sen tähden siihen ensin.
Hullu juoksee myötätuuleen.
Vesi vanhin voitehista.
Älä kulje aukeata, jos voit päästä viidakkoa.