Hetken perästä kuulin niiden palaavan. Näinkin jo ketun — Arpinaaman — juoksevan jokea kohti. Se hyppäsi veteen, kahlasi pari sataa metriä matalaa rantavettä ja tuli sitten suoraan minuun päin. Vaikka olin ihan näkyvissä, se ei huomannut minua, vaan tuli rinnettä ylöspäin katsoen tuon tuostakin taaksensa koiraa. Viiden metrin päässä minusta se kääntyi ja istuutui selin minuun raapien niskaansa ja seurasi erittäin kiinnostuneena koiran hommia. Ranger tuli haukkuen pitkin jälkiä, kunnes ehti joen rantaan. Juokseva vesi hävitti hajun, ja koira hämmentyi. Sillä oli ainoastaan yksi keino valittavana, nimittäin kulkea ylös alas pitkin kumpaakin rantaa, kunnes löytyisi paikka, mistä kettu oli lähtenyt vedestä. Kettu siirtyi hiukan voidakseen nähdä paremmin ja tarkkaili merkillisen ihmismäisellä tavalla koiran etsimistä. Se oli niin lähellä minua, että näin karvojen värähtelevän sen hartioissa, kun koira tuli näkyviin. Saatoin nähdä sen sydämen sykinnän ja silmien kiillon. Havaitessaan että vesitemppu oli kokonaan eksyttänyt koiran, se oli perin koomillisen näköinen: se ei voinut istua paikoillaan, vaan heilutti iloissaan ruumistaan ylös ja alas ja kohotti takajalkojaan nähdäkseen paremmin koiran turhat ponnistelut. Suu auki miltei korvia myöten se huohotti hetkisen äänekkäästi, vaikkei ollut yhtään hengästynyt. Tämä oli sen ilonaurua.
Arpinaama kiemurteli ilosta, kun koira harhaili niin kauan, että jäljet lopulta löytyessään olivat ehtineet vanheta. Koira saattoi töin tuskin seurata niitä eikä katsonut olevan syytä haukkuakaan. Kun se oli tulossa mäenrinnettä ylöspäin, kettu lähti rauhallisesti juoksemaan metsään. Minä olin istunut tuskin viiden metrin päässä siitä, aivan näkyvissä, mutta kun olin tuulen alla ja pysyin paikallani, kettu ei milloinkaan saanut tietää, että sen henki oli kahdenkymmenen minuutin ajan ollut sen vihollisen vallassa, jota se eniten pelkäsi. Ranger olisi myös mennyt ohi, mutta minä puhuttelin sitä. Se heitti jäljet vähän hermostuneesti pyörähtäen ja laskeutui tottelevaisesti jalkoihini makaamaan.
Tämä pieni komedia näyteltiin sitten vähän vaihdellen monena päivänä peräkkäin, mutta se nähtiin joka kerta talosta, joka oli joen vastakkaisella puolella. Setäni oli kärsimätön kanojensa takia ja meni vihdoin itse istumaan avonaiselle mäenrinteelle. Kun vanha Arpinaama tuli näkyviin ja pysähtyi katselemaan alhaalla joessa molskivaa koiraa, hän ampui sitä tunnonvaivoitta selkään samalla hetkellä kun se irvisteli iloissaan uudesta voitosta.
4
Mutta sittenkin kanoja katosi yhä. Setäni oli vimmoissaan. Hän päätti ryhtyä itse johtamaan taistelua. Hän sirotteli metsään myrkkypaloja, vaikka omat koiratkin olisivat voineet syödä niitä. Hän laski leikkiä minun siihenastisen pyyntini kustannuksella ja meni itse iltaisin metsälle mukanaan pyssy ja molemmat koirat.
Viksi tunsi hyvin myrkkypalat; se meni niiden ohi tai osoitti niille ilmeistä halveksuntaansa. Yhden se pudotti vanhan vihollisensa haisunäädän luolaan, ja tätä ei sen jälkeen nähty milloinkaan.
Ennen Arpinaama oli ollut aina valmis ajattamaan koiria ja estämään niitä pääsemästä lähelle pesää. Mutta nyt Viksillä oli yksin kaikki huolet kannettavina. Se ei ehtinyt enää hävittää kaikkia kolon suulle vieviä jälkiä eikä ollut aina saapuvilla eksyttämässä liian lähelle tulevia vihollisia.
Oli sen vuoksi helppo arvata, miten lopulta kävi. Ranger seurasi tuoreita jälkiä pesälle, ja Spot, kettuterrieri, ilmoitti perheen olevan kotona ja teki sitten parhaansa päästäkseen itse sisään.
Salaisuus oli nyt tullut ilmi, ja koko perhe oli tuomittu. Setäni palkkasi miehen kaivamaan lapiolla poikaset esiin. Koirat ja me muut katselimme vierestä. Pian näyttäytyi Viksi läheisessä metsässä, ja koirat ryntäsivät ajamaan sitä jokivartta alas; siellä kettu pääsi koirista tekemällä sen yksinkertaisen tempun, että hyppäsi lampaan selkään. Eläin laukkasi säikähtyneenä monta sataa metriä, sitten Viksi hyppäsi pois; se tiesi että jäljissä nyt oli aukko, joka teki ajon toivottomaksi, ja palasi pesälle. Mutta hämmentyneet koirat tekivät pian samoin ja tapasivat taas Viksin, joka epätoivoisena koetti houkutella meitä lähtemään rakkaidensa luota.
Sillä välin Paddy käytteli taitavasti sekä kankea että lapiota. Keltaista karkeaa hiekkaa kasaantui kummallekin puolelle kuoppaa. Koirien vimmainen haukunta niiden ajaessa läheisessä metsässä risteilevää vanhaa kettua lisäsi kaivajan intoa, ja hänen tanakat hartiansa alkoivat jo laskeutua maanpintaa alemmaksi. Silloin hän huudahti: