Pari kertaa tämä uusiutui, ja väliaikoina se juoksenteli edestakaisin tai purki vimmaansa kahleisiin. Sitten tuli vastaukseksi etäältä vanhan ketun "jap jurrr". Hetken perästä ilmestyi varjomainen olento halkopinon päälle. Pikku kettu pujahti koppiinsa, mutta palasi heti ja juoksi emoa vastaan osoittaen kaikin tavoin iloaan. Leimauksena vanha kettu otti sen suuhunsa ja kääntyi viemään sitä pois samaa tietä, jota oli tullut. Mutta kun se tuli vitjojen päähän, poikanen tempautui äkkiä sen suusta, ja kun eräs ikkuna samassa avattiin, emo pakeni säikähtyneenä kiireesti yli halkopinon.
Tuntia myöhemmin poikanen oli taas lakannut juoksemasta ja kirkumasta. Katsahdin ulos ja näin kuun valossa kettuemon makaavan pitkällään poikasen edessä kaluten jotakin — raudan kalskeesta kuuli, että se koetti pureksia poikki noita julmia ketjuja. Ja Tip, poikanen, nautti samalla lämmintä äidinmaitoa.
Ulos mennessäni Viksi pakeni pimeään metsään. Kopissa oli kaksi vielä lämmintä ja veristä hiirtä; ne emo oli tuonut poikaselleen ruoaksi. Aamulla näin, että vitjat oli pureskeltu kiiltäviksi noin metrin pituudelta Tipin kaulahihnasta lähtien.
Mennessäni hävitetylle pesälle löysin taas jälkiä Viksin hommista.
Emorukka oli kaivanut esiin poikasiensa tahriintuneet jäännökset.
Kaikki kolme pikku kettua makasivat puhtaiksi nuoltuina hiekalla, ja niiden vieressä oli kaksi hiljan tapettua kanaa - taas meidän kanatarhastamme. Vastakaivettuun hiekkaan oli jäänyt merkkejä, joista näkyi, miten kettuemo oli täällä vahtinut omiensa ruumiiden ääressä. Se oli tuonut tänne niiden tavanmukaisen aterian, yöllisen metsästyksensä saaliin. Se oli paneutunut niiden viereen, tarjonnut niille niiden luonnollista juomaa ja tahtonut ruokkia ja lämmittää niitä kuten ennenkin. Mutta niiden hennon villaturkin alta oli tuntunut vain kylmä, kankea tomumaja, eivätkä pikku kuononpäät olleet vastanneet hyväilyyn.
Ketun rinta ja eturaajat olivat painaneet hiekkaan syvän jäljen. Siinä se oli maannut epätoivoissaan, vahtinut niitä kauan ja surrut, niin kuin villi äiti voi surra lapsiaan. Mutta sen jälkeen se ei enää tullut tuhotulle pesälle; se tiesi nyt varmasti, että sen poikaset olivat kuolleet.
5
Tip, pesäkunnan pienin, oli nyt saanut osakseen kettuemon kaiken rakkauden. Koirat oli laskettu irti vahtimaan kanoja. Apumiehen oli määrä ampua vanha kettu milloin vain sen näki — samoin oli minunkin, mutta selitin etten koskaan nähnyt sitä. Kananpäitä, joita ketut rakastavat mutta joista koirat eivät huoli, myrkytettiin joukoittain ja siroteltiin ympäri metsää. Ja kaikista muista vaaroista selviydyttyään kettuemon oli kuljettava pihaan halkopinon ylitse, sillä muuta tietä ei ollut. Kaikesta huolimatta Viksi kävi joka yö imettämässä poikastaan ja tuomassa sille vastatappamansa kanan tai muun otuksen. Näin sen kerran toisensa jälkeen, vaikka se nyt tulikin odottamatta vangin väräjävää huutoa.
Tipin ollessa toista yötään vankina kuulin vitjojen helinää. Sain selville, että vanha kettu oli siellä kovassa työssä: kaivamassa kuoppaa kopin edustalle. Kun kuoppa oli niin syvä, että kettu mahtui siihen puoliksi, se kokosi siihen ketjua niin paljon kuin sitä ulottui ja täytti kuopan mullalla. Se luuli nyt poistaneensa koko harmilliset vitjat, otti riemuiten poikasta niskasta ja lähti hyppäämään yli halkopinon, mutta taas tempasivat vitjat pienokaisen armottomasti emon suusta.
Tip-poloinen uikutti surkeasti kömpiessään takaisin koppiinsa. Puolen tunnin perästä koirat nostivat kovan metelin, ja niiden haukunnasta, joka eteni suoraan läpi metsän, tiesin niiden ajavan Viksiä. Ne menivät pohjoiseen kohti rautatietä, ja sinne häipyi koirien ääni. Ranger ei ollut vielä aamullakaan palannut. Pian saimme tietää syyn. Ketut ovat aikoja sitten oppineet tietämään mikä rautatie on, ja ne osaavat monin tavoin käyttää sitä hyödykseen. Yksi tapa on seuraava: koirien ahdistama kettu menee rautatielle juuri kun juna on tulossa ja juoksee pitkän matkan raidetta pitkin. Haju on muutenkin huono raudassa, mutta juna hävittää sen kokonaan, ja koira on aina vaarassa joutua veturin alle. Toinen vielä varmempi, mutta vaikeampi tapa on johtaa koirat junan lähestyessä korkealle rautatiesillalle, jossa ne varmasti joutuvat tuhon omiksi.