Se tuli kuin varjo ja poistui heti samalla lailla. Tip otti maasta jotakin, jonka emo oli pudottanut, ja alkoi halukkaasti narskuttaa sitä. Mutta äkkiä se kirkaisi tuskasta. Se oli saanut myrkkyä. Lyhyen kamppailun jälkeen pikku kettu oli kuollut.
Voimakas oli Viksin äidinrakkaus, mutta eräs toinen tunne oli vielä voimakkaampi. Se tunsi hyvin myrkyn vaikutuksen ja olisi opettanut poikasensakin sen tuntemaan ja sitä karttamaan, jos tämä olisi saanut elää. Mutta nyt emolla ei ollut lastaan varten muuta valittavana kuin joko kurja vangin elämä tai äkillinen kuolema; se tukahdutti äidintunteen ja vapautti pienokaisensa ainoalla mahdollisella tavalla.
* * * * *
Me ihmiset voimme arvailla metsäneläinten lukua vain silloin, kun lumi peittää maan. Talvi kertoi tullessaan, ettei Viksi enää samoillut Erindalen metsiä. Se ei kertonut, minne kettuemo oli siirtynyt; vain sen että se oli poissa.
Se oli kenties mennyt johonkin etäiseen piilopaikkaan unohtaakseen surmatun puolisonsa ja poikastensa raskaan muiston. Tai ehkä se oli poistunut tämän surujen raskauttaman elämän näyttämöltä ehdoin tahdoin. Moni villi metsänemo on niin tehnyt. Ehkä se oli käyttänyt samaa keinoa, jolla se oli vapauttanut pienokaisensa, poikueensa viimeisen.
JUOKSIJA, MUSTA AROHEVONEN
1
Jo Calone heitti satulansa maahan, päästi hevosensa irti ja astui kolistellen paimenmajaan.
— Onko kohta ruoka-aika? hän kysyi.
— Seitsemäntoista minuutin päästä, vastasi kokki katsahtaen kelloon; hän vaikutti täsmälliseltä kuin junanlähettäjä, vaikka todellisuudessa päivällinen useinkin valmistui miten sattui.