No, katsoppa nyt.
Kusti sanoi viimeiset sanat ääneen itsekseen, kulkiessaan katua eteenpäin.
Hän katsahti ympärilleen, oliko kukaan huomannut sitä.
Kun hän tuli Ritarihuoneentorille, meni hän äkkiä niin sekasin, että oli kaatua kumoon. Hänen oli pakko nojautua rakennukseen. Maailma pyöri hänen silmissään, muistopatsas keikkui ja koko tori lainehti.
"Hän on juovuksissa", kuuli hän jonkun sanovan. "On kauheata, että nuoret ihmiset" — enempää hän ei kuullut.
Hän heräsi poliisiasemalla. Hän tahtoi mennä. Kysyttiin tuimalla mahtipontisella äänellä, mikä häntä vaivasi. Hän ei kehdannut sanoa, että hänen oli nälkä. Missä hän asui? Hän oli asukkina. Missä? Koksikadulla 43, Lundqvistilla.
Ylikonstaapeli avasi suuren kirjan.
Mikä hänen nimensä oli? Kusti Öberg. Ammatti?
Levyseppä. Kenenkä työssä? Hän oli nykyisin ilman paikkaa.
Oli vaan parasta, että hän toimittaisi sen itselleen, niin pian kuin suinkin, sillä muuten. — Saiko hän mennä?