Kyllä, jollei hän ollut päihtynyt.
Silloin loppui hänen kärsivällisyytensä.
"En ole syönyt kahteen päivään", sanoi hän mennessään ja löi oven kiinni.
Oli siis rikos olla niin nälissään, että kaatui kumoon kadulla? Mikä maailma! Vaan senvuoksi vietiin hän poliisikamariin ja siellä kuulusteltiin kuin rikoksellista hänen asuntoansa, nimeänsä ja ammattiansa. Olipa se kuvaavaa! Nälkäisenä oleminen on rikos. Mikä yhteiskunta! Kylläisten yhteiskunta, joka ei sietänyt nälkäisiä. Jos hän nyt kaatuisi kerran vielä, niin joutuisi hän kiinni taasen. Mutta ehkä sitten huomattaisi antaa hänelle ruokaa. Olipa hirveätä, kuinka hänen jalkansa tuntuivat epävarmoilta. Vaikuttiko syömättömyys todella niin paljon? Kuinka ihminen oli epäkäytännöllisesti sisustettu. Ajatellapa miten vähän boakäärme menaseriassa tarvitsi. Vain yhden kaniinin kuukaudessa! Olisi ihanata olla boakäärme ja saada ruokaa, paljon ihanampaa kuin olla ihmisenä ja nähdä nälkää.
Tavattoman hyviä tavaroita tuossa puodissa; Ruokatavarainkauppa — Albertina Johansson. Mikä kaunis kinkku, hienoa silavaa ruskean kuoren alla, ja sellaista sveitsiläistä juustoa, aivan keltaista ja siinä suuria reikiä, reijistä ei niin olisi väliä, mutta se näkyi olevan mehukasta, sillä niihin oli kertynyt kirkasta nestettä. Ja tuossa oli krapuja, voi taivaan Jumala! suuria, punaisia krapuja, koko vati aivan täynnä ja paljon dilliä ympärillä, aivan niinkuin silloin kun Lotalla ja hänellä oli krapukestit Isoäidinsaarella ja kravut olivat ruohikossa. Ja tuossa oli, kas sehän oli säädytöntä, vai niin, nehän olivatkin lihapullia tai jotain sinne päin; ja tuohon vierelle oli kasattu pitkiä ja lyhyitä pehmeitä leipiä, joista voisi laittaa aika hyviä voileipiä, jos ne leikkaisi palasiksi ja levittäisi voita päälle, jota oli tuossa vieressä ja sitten sen päälle sveitsiläistä juustoa tai kinkkua tai kravunhäntiä tai mitä vaan kaikesta tuosta muusta ympärillä olevasta kamasta. Kuinkahan monta voileipää voisi tulla päällimmäisestä leivästä? Riippuisi siitä, kuinka paksuja viipaleita leikkaisi. Niin, mutta jos leikkaisi parahultaisia, sormenpaksuisia — tulisi kai siitä sitten ainakin viisitoista. Aivan varmaan. Ehkäpä kuusitoistakin. Mutta ehkei voi silloin piisaisi? Niin, mutta heillä oli kyllä enemmänkin. Mitä hän ottaisi särpimeksi? Kinkkua, paljasta kinkkua, juuri tuota lihavaa, joka suussa suli, paksuja, ihania viipaleita, joissa olisi punainen reunus laihaa lihaa, reunus vain, sillä se ei ollut mitään hyvää. Ja voisipa hän sitten ottaa pari juustovoileipää ja sitten vähäsen olutta ja paperossin. —
Lumous haihtui. Kusti oli mennyt liian pitkällä unelmissaan.
Ikkunassa ei ollutkaan olutta. Hän kuljeksi eteenpäin.
Kusti oli juonut suihkukaivosta Norrmalmintorilla. Aina se vähän lievensi, kun sai jotakin sisäänsä. Hän meni Berzeliuksen puistoon. Alkoi hämärtää ja santakäytävät pimenivät. Kaksittain istui miehiä ja naisia sohvilla ja syleilivät ja suutelivat hämärän turvissa. Kun hän istahti eräälle sohvalle, huomasi hän kyllä, ettei ollut tervetullut. Kaartilainen heitti sikseen hyväilemiset ja neitonen vetäysi hiukan syrjään. Molemmat katsoivat kysyvästi toisiinsa ja Kustiin, mutta sitten siirtyivät he yhteen taas ja kuiskivat ja suutelivat.
Kusti istui siinä kauvan. Musiikki soitteli ja ihmisten sorina, jotka istuivat Bernsin luona, valui kuin kohiseva virta hänen ohitseen. Kohinan läpi kuuli hän lasien kilinää ja pöytänaputuksia. Toisinaan kajahti nauru melun lävitse, sitten liiti solina taasen soiton mukana ohitse jonnekin suureen, leveään ja mahtavaan, joka sai hänet tuntemaan itsensä vieläkin enemmän poisajetuksi, hyljätyksi ja yksinäiseksi. Vieressä olevan parin tirskuna ja matalaääniset sanat koskivat häneen myöskin. Mutta viimein hiipi autuas, uuvuttava tunne häneen, soitto, ihmisäänet, kilinä, nauru ja kuiskauksetkin kuuluivat heikommin, kuin tulisivat ne kaukaa takaapäin. Hän asettui veltosti sohvalle, niin että pää nojasi käsivarteen, avasi raskaat silmäluomensa ja näki suuren pimeyden ja siinä keltaisia pilkkuja, ja sulki ne jälleen väsyneenä, haluamatta mitään maailmassa.
Hän heräsi palelemiseen. Aamun sarastus näkyi heikosti puistopuiden ja rakennusrivien takaa. Ruohokentillä väikkyi yökaste kuin hämähäkinseitti ja siinä yks ja toinen hopealanka tai helmi. Ja harmaavarpuset piipittivät.
Kusti ravisteli itseänsä ja napitti takkinsa kiinni. Hänen niskansa oli kankea epämukavan asennon vuoksi ja oikea käsivarsi tuntui olevan täynnä neuloja. Puistossa ei ollut ainoatakaan muuta ihmistä, kuin hän. Kaikki sohvat olivat tyhjät ja kun hän meni niitten ohi, ei hän voinut olla tekemättä vertailuja, miltä ne näyttivät, ennenkuin hän nukahti. Ja silloin naurahti hän katkerasti itsekseen.