Ihmeellistä kyllä, hän ei tuntenut nälkää enään. Mutta hän joi aamukahvinsa torilla olevasta suihkukaivosta, josta hän illalla oli teensä nauttinut.
Kadunlakasijat olivat jo liikkeellä. Myöhästyneitä yökulkijoita hoippui suuria kaaria tehden tai kiirehtivät hypähdellen, joustavin askelin kotiin tai pois. Vanhanpuoleinen herra taputti häntä olalle ja sanoi hänelle jotakin Nybrogatanin kulmassa. Kusti sylkäsi häntä kasvoihin. Vanhus nauroi, kuin olisi hän siihen tottunut.
Kusti kulki sarastusta kohden puoliksi tiedottomasti. Ehkä luulotteli hän saavansa tuntea aurinkoa pikemmin, jos hän jatkaisi kulkuaan pitkin Strandvägenia, kuin jos hän kääntyisi kaduille. Suuret, komeat talot, jossa hänen verivihollisensa asuivat, näyttivät suurimmaksi osaksi autioilta. Monet pitkät asuinrivit olivat paperilla liimatut tai liidutut. Hän asettui niitä katselemaan. Eikö se ollut juuri jossakussa noista taloista, noissa asunnoissa, joissa verstaan Antti oli ollut panemassa kamiinilevyä ja kiinnittämässä putkea? Varmasti oli se jossakin noista. Silloin oli siellä peilejä ja kultaa ja silkkiä ja paneleja ja palmuja ja parkettilattioita ja kristallikruunuja ja ties herra mitä kaikkea. Ja sellaiset huoneet he jättävät ja antavat olla tyhjinä monta kuukautta vuodesta, kun löytyi ihmisiä — Kusti ja muita — joiden täytyi nukkua penkeillä Berzeliuksen puistossa. Nyt asuivat he, herra nähköön, maalla ja heillä oli hienot purjeveneet ruuhineen, laivamiehineen ja kulkivat valkoisissa vaatteissa, kuin enkelit. Kauniina enkeleinä, kruunulla somistetut purjehduslakit päässään. Niin oli Antti sanonut. Ja hän sen kyllä tiesi, sillä hän oli ollut erään hyvin hienon ja rikkaan herran laivamiehenä kokonaisen kesän, herran, joka myi konjakkia talvisin.
Ja parvekkeita oli heillä myöskin ja hieno rauta-aita ympärillä. Siellä oli varmaankin aika hyvä istuskella. Istuskella iltasin ja katsella kansaa ja kaikkia vaunuja, jotka kulkivat alta ohitse.
Miksi kääntyi poliisi? Luuliko hän, että Kusti aikoi —?
Kusti jatkoi Djurgårdeniin, Skansenin ohi. Siellä meni hän metsään ja paneusi maata.
Hän ei nukkunut, ennenkuin auringonlämpö löysi tien häneen.
Viikot vierivät ja syksy tuli. Kustin, joka oli nälkiintyneenä elänyt niillä muutamilla kolikoilla, jotka hän sattumalta ansaitsi laivojen luona, kävi yhä vaikeammaksi nukkua ulkosalla. Mitään paikkaa ei hän voinut saada, sillä hakijoita oli ääretön paljous kaikkialla, mihin hän yritti. Hänen muotonsa kävi surkeammaksi päivä päivältä. Vaatteista ja uutuuksista, joita hän verstaassa työskennellessään oli hankkinut, oli jälellä vain nälkävyö, jota kiristettiin yhä enemmän. Kiiltonappinen lakki ja sininen puku oli pantattu. Niiden sijaan oli hän kerjännyt kokoon muutamia ryysyjä ja ripustanut ylleen vanhan, ruskearuutuisen pitkäliepeisen takin ja tomunharmaat housut ja munankeltaiset kesäkengät, joissa oli vihertävä vivahdus.
Kusti seisoi eräässä porttikäytävässä Österlonggatanilla ja kuunteli.
Hän vapisi koko ruumiiltaan ja sydän tykytti kovin.
Ei, ketään ei kuulunut! Hän oli juossut heitä pakoon. Se oli oikein hauskaa. Aivan kuin entisaikoina, kun hovineuvoksetar oli hänen kintereillään, kun hän koetti nyppiä hillohedelmiä. Mutta nyt se oli vakavampaa laatua. Mitä hänellä oli takin alla? Nyt tuli joku. Ei. Se oli vaan ovi, joka tuulessa narahti. Pitkä, pehmeä päällystakki se oli, jonka hän oli sattunut saamaan. Hiljaa, mikä se oli! Kuinka olet pelkuri, Kusti. Ei kukaan tule. Voit olla levollinen. Niin, mutta mihin joutui mies, tuo pitkä, iso lierihattuinen mies, joka juoksi jälessäni ja huusi varas? Ottakaa kiinni varas! Ja kaikki ne muut kiltit ihmiset, jotka tunsivat pyhien tunteittensa loukkaantuneen? Mene portaisiin, niin olet turvassa. Mutta jos joku tulee ulos?