Kun he tulivat kotiin ajoretkeltä, oli lautamies vallan lopussa. Koko hänen päänsä oli täynnä vaikutelmia, jotka kiersivät toistensa ympäri kuin muurahaiset. Hänen täytyi saada konjakkia ja sitten nukkumaan.
Illalla meni hän Ellin kanssa oopperaan. Ja se oli julman kaunista.
Sitten söivät Elli ja hän kultaisessa huoneessa. Ja se maksoi paljon rahaa, monta seteliä, jotka Elli pisti hänelle pöydän alta. Sitten menivät he toiseen kultaiseen huoneeseen ja joivat kahvia ja punssia. Sitten hän ei muistanut muuta, kuin että muutamia herroja oli lyöttäytynyt heidän seuraansa ja olivat kutsuneet häntä sedäksi ja syleilleet häntä ja että hän varmaankin oli juonut paljon, paljon — — vaunut, pyörät, jotka rämisivät, tähtikirkkaan taivaan, Ellin hatun, jonkun, joka piteli häntä käsipuolesta, lämpimän huoneen, jonkun, joka riisui häneltä kengät ja sitten loppui kaikki — vaikeni.
Päivät kuluivat lautamieheltä pienessä onnellisuuden ja Salignacin humalassa. Joka aamu kävi hän äkäiseksi, nähdessään koreudet ympärillään, mutta ei vaan saanut mitään sanotuksi. Tytöt olivat niin kilttejä ja herttaisia hänelle. He vuorottelivat pitämään hänelle seuraa, kun he olivat vapaita konditoriasta, ja näyttelivät hänelle kaikki kaupungin nähtävyydet.
Mutta eräänä iltapäivänä ei heillä ollut aikaa.
Lautamies istui salin ikkunan ääressä tyttäriensä asunnossa ja ikävöi ulos. Hän ei tiennyt minne menisi. Hän näki kuosikkaita naisia kulkevan kadunkulman ohi ja tuumiskeli lähteä seikkailulle. Hän maisteli konjakkia.
Alkoi hämärtää. Eräs mies kulki ristiin rastiin kadulla ja sytytteli lyhtyjä.
Lautamies asteli alas kaupungille.
Se tuntui suurelta ja pelottavan eksyttävältä lyhtyvaloineen ja ihmisineen ja ajoneuvoineen. Hän alkoi pelätä yksinäisyyttään ja kysäsi eräältä herralta konditoriaa.
"Ei se ole mikään konditoria, se on kahvila", selitti tämä.