Juuri nyt näkyi etusalin ionilaisten pylväitten välistä viehättävä tytönmuoto, solakkavartaloinen, ripeä ja silmiinpistävä vilkas katsanto hänen kauniissa kasvoissaan. Joka katsahti sorean huiluniekan säihkyviin silmiin, hän todellakaan ei olisi voinut vannoa, että tämä, siveelliseen nautinnonkieltoisuuteen katsoen, suuresti erisi muista ammattisisaristaan. Nuo silmät loistivat ikäänkuin sisäisen tulen heijastuksesta, kranatinkarvaiset huulet näkyivät kehottavan suuteluun ja hehkuvan vielä tulisemmin ja vieläkin houkuttelevammin, kuin hänen molempain seuralaistensa, jotka päät kukilla koristettuina tulivat hänen jälestänsä.
Konon, voittoon tottunut huvilan isäntä, katsoi heihin omituisesti hymyillen, ikäänkuin olisi hänellä mielessä rohkea tuuma.
Suloisesti tervehtien astuivat taiteilijattaret keskimmäisen kujan kautta puutarhan portille ja sieltä ulos maantielle.
Kaksi heistä, raukea Nike ja pahamaineinen Lysistrate, poikkesivat rantaan päin, jossa heidän piti, erään alhaissukuisen onnensuosikin talossa, hämärän tullessa säistää muutamain Egyptin tytärten tanssia.
Neaira kiirehti suoraa päätä Miletoon. Hänen hameensa liepeet koskettivat nuoreen kuvanveistäjään, joka oli viimeiset hetket seisonut liikkumatonna, uhkean puutarhan ja komean huvilan lumoamana, katsellen taideniekan lapsellisella ja innokkaalla mielihalulla tapahtumia muurin toisella puolella. Tyttö katsoi häntä ikäänkuin hämmästyneenä ja meni eteenpäin.
Akontios seurasi häntä katseillaan. Hänen krokuksenkarvaiset vaatteensa kuvautuivat kullankiiltävinä tummansinistä taivasta vastaan; kimeltelevät rannekoristeet, tuuheat, tummat kiharat, ruohikenkäin purppuranpunaiset paulat, jotka olivat niin miellyttävänä vastakohtana lumivalkeille pyöreille päkiöille, joiden ympäri ne kietoutuivat — kaikki se oli hyvin ihanata ja viehättävää.
Mutta nuoren taideniekan viaton katseleminen keskeytettiin yht'äkkiä. Neaira oli tuskin päässyt sata askelta huvilasta, kun Konon punoittavin poskin astui esiin laakeripensaitten tuuhean lehdistön takaa ja leikillisesti huutaen pakotti hänet pysähtymään.
Hän käänsi päätään ja katsoi häneen kysyvästi.
"Armas Neaira", sanoi hymyssä suin Konon, joka ei huomannut nuorta kuvanveistäjää, vaan luuli olevansa yksin, "sinä olet laiminlyönyt ottaa mukaasi tavallista vieraslahjaa."
Neaira laski kätensä vyöhyelleen, jossa hänellä oli ne hopearahat, jotka Eurotas, Kononin orja, oli hänelle antanut.