Jo kauvan oli tämä mainio mies huomannut oudon muutoksen nuorukaisen luonteessa, ja toisinaan sanoillakin ilmaissut, että hän tiesi tämän muutoksen syyn. Akontios ymmärsi hyvin, että Melanippos näitten viittausten kautta tahtoi saada häntä tunnustukseen. Melanippos oli liian tuntehikas suorastaan vaatiakseen häntä ilmoittamaan salaisuutta, jota hän ei vapaaehtoisesti hänelle uskonut; isällisessä mielessään Akontiosta kohtaan hän surkutteli kuitenkin tätä umpimielisyyttä, sillä hän arveli, että hänen, Melanippoksen, ennen muita tuli auttaa rakkaudesta sairaita työllä ja neuvolla. Olihan hän sen kuolemattoman jumalattaren pappi, joka ei suinkaan toivonut rakastaville onnettomuutta, vaan tahtoi täyttää jokaista heidän toivomustaan.
Akontios lähetti kauniin efesolaistytön, joka nyt vihdoinkin saapui, suoraa päätä takaisin, heitti viitan hartioilleen ja kiirehti Melanippoksen luo. Hän tapasi papin kanssapuheessa muutamien temppelin palvelijain kanssa. Jumalattaren suuri kevätjuhla oli tulossa ja silloin oli paljo toimimista ei ainoastaan jumalanpalvelusta koskevaa, vaan kaikenlaista muutakin; sillä Afroditen juhlaan tulvasi paljo vieraita läheisiltä saarilta ja rantamailta Miletoon, ja näitä tuli kaupungin ja sen esimiesten vanhan tavan mukaan kestitä. Ja siinä valiokunnassa, joka valmisteli näitä asioita, oli Afroditen pappi puheenjohtajana.
Akontios odotti levottomuudella palvelijain poistumista. Sitten Klitifon vei hänet huoneesen, jossa Melanippos ystävällisesti hymyillen otti häntä vastaan. Akontios ymmärsi kohta tämän hymyn. Se ilmaisi, että Melanippos hänen kasvoistaan saattoi lukea, mikä hänet nyt toi hänen luokseen; vieläpä, että Melanippos oli odottanutkin tätä tuloa.
"Poikani", alkoi hän huomatessaan, että Akontios ujona tavotteli sanoja, "minä kiitän sinua siitä, että minusta tahdot löytää isällisen ystävän. Ei mikään tuota ikämiehelle suurempaa iloa, kuin se, kun hän saattaa raivata nuorukaiselle tietä ja viedä häntä vahingoittumatta esteitten ohi, joita vastaan moni on kompastunut tahi langennut. Tahdotko ilmaista minulle salaisuuden Akontios? Tahdothan! — Ja silloin onkin tunnustus tarpeeton. Sinä rakastat Kydippeä, Karidemoksen tytärtä?"
Akontios tarttui tuon kunnianarvoisen miehen käteen ja suuteli sitä.
Hän ei saattanut sanoa sanaakaan.
"Niin poikani", jatkoi Melanippos, "jo viikkokausia olen tuntenut salaisuutesi. Taloni ovesta ja templin peristiilistä olen tarkastanut, mitenkä sinä, metsästäjän kaltaisena, joka väijyy jaloa otusta, olet kierrellyt ympäri arkontin taloa. Minä näin sinun seuraavan kantotuolia — ja kun tulit lähemmäksi huomasin Afroditen hehkun kasvoissasi. Silloin vannoin kuolemattoman jumalattaren nimessä auttaa sinua, ett'et tulisi viettämään ilotonta elämää niinkuin minä; sillä minä huomasin kyllä että, mikä sinut niin mahtavasti valtasi, oli oikea, todellinen, katoamaton rakkaus, joka tekee ihmisen joko äärettömän onnelliseksi tai äärettömän onnettomaksi."
Hän vaikeni. Syvä miettiväisyys kuvautui hänen otsalleen. Sitten hän jatkoi:
"Että sinä rakastat Kydippeä — oi poikani, kuinka se ilahuttaa minua ja tekee osanottavaisuuteni kaksinkertaiseksi. Sillä tiedä Akontios — nyt uskallan sen sinulle tunnustaa, sillä oikea, syvä rakkaus jouduttaa nuorukaista mieheksi — tiedä poikani, että Kydippe on äitivainajansa Thoosan kuva, ja tämä Thoosa oli elämäni valo. Köyhänä poika-poloisena tulin Attikasta tänne Miletoon. Afroditen kevätjuhlassa näin Thoosan templissä ja silloin heräsi minussa tulinen rakkaus. Hän osotti vastarakkauttaan ja jumalattaren pyhässä huoneessa vannoimme toisillemme uskollisuutta; iloisina kuin viattomat lapset katselimme tulevaisuuteen. Mutta Thoosan isä, tuo ankaranylpeä arkontti Kreon, nauroi kerjäläisen kosintaa ja pakotti väkisin hennon Thoosan menemään Karidemokselle, jälkeläiselleen. Thoosa tahtoi hukuttaa itseään, ainoastaan rakkaus äitiin, joka turhaan piti meidän puoltamme, pidätti häntä siitä. Vuotta jälkeen häiden synnytti hän tyttären. Tämä tytär on vaaleaverinen Kydippe."
"Kertomuksesi herättää minussa omituisia tunteita", sanoi Akontios pitkän äänettömyyden perästä. "Jos Kydippe, kuten vakuutat, on äiti-vainajansa kuva, niin mitäpä sinä, jalo suosijani oletkaan saanut kärsiä menettäessäsi hänet! — Ja tätä surun tunnetta, joka valtaa mieleni kuullessani sinun kärsimyksiäsi, seuraa heti itsekäs ajatus, jonka Zeus antakoon rakastavalle anteeksi. Tunnen itsessäni että, kuta katkerammin olet Thoosan takia saanut kärsiä, sitä innokkaammin olet auttava minua voittamaan Kydippeä."
"Todella niin onkin", vastasi Afroditen pappi. "Minä pidän sitä erinomaisena jumalien sallimuksena, että juuri minä olen tullut valituksi auttamaan sinua siten ikäänkuin hyvittääkseni, mitä pahansuopa kohtalo on rikkonut kaikkivaltiasta Erosta vastaan. Sen mukaan kuin minä tunnen Kydippeä — tosin en tunne häntä paljoa enempää kuin mitä olen hänestä kuullut — luulen että riita hänen omistamisestaan on menestyvä paremmin, kuin riita Thoosasta, jos vaan Kydippe rakastaa sinua. Kun Thoosa oli niin tuiki lempeämielinen ja kärsivällisesti taipui kaikkeen, niin on Kydippessä sitä vastoin jotain isänsä ja vaarinsa taipumattomasta luonteesta — juuri tarpeeksi tekemään hänet lujaksi ja päättäväiseksi, loukkaamatta kuitenkaan hänen naisluontoaan. Suurin tärkeys koko hankkeessa on sentähden saavuttaa Kydippen rakkaus. Hienosti kasvatettu ja lapsuudesta alkaen tottunut rikkauteen ja loistoon kun on, on hän jo kauvan ehkä hiljaisella mielihyvällä katsellut köyhää kuvanveistäjää ilman että hänelle ensinkään on johtunut mieleen yhdistyä hänen kanssaan. Mutta tämä hiljainen mieltymys on aluksi kyllin, ja että semmoinen on olemassa, siitä on minulla varmat takeet."