"Ystävä! Hyvä isäni! Kuinka sinä teet minut sanomattoman onnelliseksi!
Ei se siis ollut ainoastaan turhaa luuloa, joka minut valtasi, kun
Karidemos armaan tyttärensä kanssa kävi työhuoneessani! Oi, kerrohan
toki!"

"Asia on yksinkertainen eikä kaipaa pitkiä selityksiä. Klitifon on avuliaisuutensa kautta tullut hyväksi ystäväksi Kydippen palvelijattaren kanssa ja on häneltä kuullut sen. Tuo hiljainen hartaus, jolla sinä seuraat hänen jälkiään, hehku, jonka katseesi ilmaisevat, sinun arkuudestasi huolimatta, niin silmiinpistävä ikävöimisesi — kaikki tämä on ensin herättänyt Kydippen huomiota, sitten hänen myötätuntoisuuttaan ja kun sinä, vaikka oletkin naisellisen kaino, muodoltasi olet muhkean Areksen näköinen, niin ei ole kummaa, jos hän kääntää haaveksivaiset katseensa ennemmin sinuun, kuin elähtyneesen Kononiin, joka jo kuukausia turhaan on liehitellyt saadakseen häntä. Nyt kuulen, että hän on käynyt luonasikin! Se todistaa tosiksi Klitifonin sanat sekä minun luuloni, että hän — niin sanoakseni — käsittää asian vaan teoreetiselta kannalta. Hän tuli katsomaan nuorta Akontiosta oikein silmiin; täytyyhän nousta kukkulalle voidakseen tähystellä meren selkiä. Ihanaa on nähdä auringon säteitten laineilla läikehtivän, mutta vieläkin ihanampaa on katsella rakastavaisen kasvoja, jotka ilmaisevat puhtaita, helliä tunteita. Häntä miellytti sinun hurmiosi, ja ajatus, että tuonlainen sorea, solakka nuorukainen, vieläpä sen lisäksi oiva taideniekka häntä ihailee, herättää hänessä sanomatonta mieltymystä. Kauemmas ei hänen aprikoimisensa vielä ulotu; mutta eroitus tällaisen tunteen ja oikean rakkauden välillä on hyvin pieni, ja sinusta riippuu sen tyhjäksi tekeminen."

"Mitä minun tulee tehdä?" kysäsi Akontios ihastuksen innossa.

"Sen olen sinulle sanova, kun hetki on tullut. Siksi saat elää toivossa ja rukoilla Afroditeä että hän antaa sen onnistua, mitä minä jo viikkokausia olen valmistellut sinua varten. Outo ja rohkea on tuumani, ja moni, joka tuomitsee asiat ainoastaan niiden ulkonaisen muodon mukaan, sanoisi — jos hän saisi tietää, että minä olen tämän tuumaan synnyttäjä — sen olevan Afroditen papin arvolle alentavaista. Niin näetkös Akontios: tuumani on, että neittä pitää kavaluudella voittaa — mutta sydämmessään on hän kuitenkin kiittävä meitä, sillä viaton paula, johon me kiedomme tuon armastetun, antaa hänelle lujuutta vastustamaan isän tahtoa. Niin toimin minä, ahtaassa merkityksessä, hänen hyväksensä, en häntä vastaan. Ainoastaan välttääkseni ihmisten turhia juorupuheita, tahdon, että aikeeni pysyy salassa; jumalattaren edessä, jonka palveluksessa olen, on sieluni rauhallinen, sillä jo vanhastaan on rakkaus-asioissa jokainen keino, joka ei loukkaa toisen oikeutta, luvallinen. Jumalatar tahtoo, että kaksi sydäntä, jotka ovat toisilleen määrätyt, yhdistetään, ja kun hänen pappinsa koettaa edistää tätä kuolevaisten korkeinta onnea, on se ainoastaan hänen ikuisten kaikkivaltaisten lakiensa arvossa pitämistä."

"Ja etkö voi minulle nyt sanoa, mitä mieleni niin haluaa tietää?"

"En, vieläkin täytyy minun tarkemmin punnita yksityiskohtia. Ole kärsivällinen poikani! Tämän verran voin sinulle sanoa tänään; jumalattaren suuri kevätjuhla on toivoakseni myöskin oleva onnellisen rakkautesi kevätjuhla. Samassa templissä, jossa minä ensi kerran näin Thoosan, on Kydippe vannova sinulle uskollisuutta, jos taivaallisen Afroditen nimessä vannottua valaa vielä pidetään pyhänä ja loukkaamattomana. Pyri sinä siis yhä enemmän Kydippen suosioon ja koeta suositella isääkin, että hän ainakin sitten myöntyy, kun Afrodite itse puhuu sinun puolestasi."

"Mikähän aikomuksesi lienee?" jupisi Akontios liikutettuna. "Hyvä! olen kärsivällisesti odottava, kunnes kutsut minua, kunnes lausut sanan, joka selvittää arvoituksen."

Mies ja nuorukainen syleilivät toisiaan. Sydän täynnä meni Akontios ulos huoneesta. Melanippos laskeutui ikäänkuin uupuneena sohvalle ja nojasi päänsä kättä vastaan.

"Se on oleva kostoni, Karidemos!" sanoi hän itsekseen, "ja luulen, että kerran olet myöntävä, että se oli jalo kosto. Tosiaankin, Melanippos, joka nyt aikoo hankkia sinulle arvossa pidetyn nuoren mestarin vävyksesi, olisi saattanut, jos hän vielä tuntisi tuon kamalan ajan tuskaa, syöstä Kydippesi turmioon antamalla hänen mennä tuon rentun vaimoksi! Hän olisi saattanut toimittaa, että Konon olisi tullut määrätyksi seuraajaksesi arkontiksi ja että hänen avioliittonsa Kydippen kanssa, tämän kiellosta huolimatta, olisi kokoontuneessa gerusiassa eli vanhinten istunnossa päätetty valtioviisauden vaatimaksi ehdoksi. Mutta sitä en tahdo! Thoosan tyttären pitää tulla onnelliseksi! Hänen tähtensä annan sinulle anteeksi petolliset vehkeesi, joiden kautta pääsit voitolle."

Sill'aikaa kuin pappi täten oli vaipunut omiin mietteisinsä, riensi Akontios läntiseen esikaupunkiin. Hän halusi päästä huoneensa yksinäisyyteen; hälinä kaduilla ja kirjava väenpaljous inhoitti häntä. Liian äkkiä oli hänen kohtalonsa muuttunut; liian jyrkkä oli muutos häälyvästä epäilyksestä mitä vakavimpaan toivoon, jonkatähden hän tunsi tarvitsevansa tuntikausia rauhoittuakseen.