Aivan vaipuneena onnellisiin unelmiinsa, veti hän syrjään uutimet huoneensa ovelta ja astui sisään. Hän heitti viittansa jakkaralle ja kääntyi sitten hajamielisin katsein melkein valmiiksi veistettyyn "Karikseen" päin, kuu hiljainen nyyhkiminen häntä äkkiä säikähytti.
Hän kääntyi ympäri.
Pöydän takaisessa nurkassa istui kyyryssä, kädet ristissä polvilla,
Neaira.
"Sinäkö täällä?" kysyi Akontios hämmästyneenä.
Tyttö nosti vettyneet silmänsä.
"Niin minä, Akontios", vastasi hän kolkolla tyyneydellä. "Olenhan minä kuukauden ajat käynyt tässä työhuoneessa, ja sinä olet minua siitä kiittänyt; onko nyt sitten niin sopimatonta, jos olen käyttänyt hyväkseni poissa oloasi, muistellakseni vielä kerran niitä onnellisia aikoja? Tiedänhän kaiken nyt olevan lopussa."
"Sinä itket, Neaira?"
"Kuinka minä en itkisi?" jatkoi hän samaan tapaan. Nyt näkyi kuitenkin jo selvemmin, kuinka teeskennelty tämä tyyneys oli. "Itku keventää tuskastuneen rintani, eikä se saata sinua häiritä. Vai olenko minä ääneen valittanut ja vaatteitani repinyt?"
"Etkö tahdo nousta?" sanoi Akontios hämillään. "Tahraat kauniin, sinisen pukusikin seinän kalkitusta vastaan…"
"Säästä sinä huolesi siitä", keskeytti tyttö häntä lyhyesti. "Minua itseä poljet, kuin kuihtunutta ruohoa, ja nyt lörpöttelet kuin vanha ämmä, vaatteeni tahraantumisesta! Mitä minä näistä rievuista huolisin! Mutta sinulle tahdon viimeisen kerran sanoa suoraan silmiin, ett'en aio pitää petostasi hyvänäni!"