Hän oli noussut seisomaan. Säihkyvin silmin seisoi hän nuorukaisen edessä.
"Petostaniko?" toisti tämä vitkaan.
"Niin juuri! Hämmästy sinä vaan ja näyttele komediaa! Paha omatunto kuvautuu kuitenkin kalpeissa kasvoissasi. Kielläppäs, jos taidat, että alusta asti suosittelit minua, että uskottelit minulle… Mutta, mitäpä minä puhun? Jokainen sana menee kuitenkin tuuleen!"
"Mitä minä olen sinulle uskotellut?" kysyi Akontios totisena.
"Että rakastit minua! Että tahdoit minua vaimoksesi!"
"Sinä hourailet. Olenko milloinkaan…"
"Vait!" keskeytti tyttö vihaisesti. "Olenko milloinkaan… Siinäpä se juuri on! Jos sinä olisit kohdellut minua, niinkuin kaikki muut, niinkuin Konon, joka tarjosi minulle koristeita, tahi niinkuin Oloros, joka väkisin ryösti minulta suuteloita, silloin olisin tiennyt, että minä Akontioksenkin mielestä olin samanlainen kurja lelu, jommoisena te miehet pidätte minun säätyistäni tyttöä. Mutta kun sinä kohtelit minua kunnioittavasti ja kuitenkin rakkaudella, kun katselit minua ikäänkuin olisit tahtonut riistää sydämmen rinnastani, etkä kuitenkaan koskaan loukannut ankarimman siveyden vaatimuksia, niin täytyihän minun uskoa, että sinussa asui todellinen rakkaus! Ja niin olikin, jumalat nähkööt, kunnes tuo kirottu ilvekuva ryösti sydämmesi. Tunnusta pois Akontios! Ole toki niin rohkea, että sanot minulle totuuden!"
"Neaira, sinä petyt! Oi, jos tietäisit, kuinka kipeästi sanasi minuun koskevat; jos voisit aavistaa… Ole toki järkevä, Neaira! Minä en voi nähdä sinun itkevän — se vihloo sydäntäni."
"Siis rakastat minua kuitenkin!" huudahti hän intohimon kiihkolla. Uusi kyynelvirta valui hänen poskilleen. "Niin, sinä rakastat minua, tuota toista rakastat vaan vielä hellemmin! Ja siitä syystä pitää minun nääntymän, vaikk'et itse kuitenkaan koskaan ole saavuttava, mitä hurmiosi sinulle kuvailee! Akontios! Ota korviisi nyt mitä sinulle sanon…"
"Myöhemmin Neaira. Nyt olet liian liikutettu, voidaksesi tietää, mitä puhut."