Hän keskeytti itseään. Nyt vasta huomasi hän molempien miesten kasvot vihasta kalpeiksi, ja että he katselivat häntä ikäänkuin väijyvät pantterit. Kononin vihamielisyys ei häntä hämmästyttänyt; kiihko, joka ilmautui hänen kasvoissaan, osotti vaan sen vihan kiihtymistä, jota Akontios jo alusta oli Kononin puolelta saanut kokea. Mutta kuinka muuttuneet olivat arkontin muutoin niin ylhäisen tyyneet kasvot! Akontios oli kyllä odottanut vastenmielisyyttä ja suuttumusta; Melanippoksen kehoituksetta olisi hän tuskin uskaltanut ruveta vaikeaan käyntiinsä Karidemoksen palatsiin, sillä hänen toivonsa oli, huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, heikolla pohjalla; mutta se vihamielisyys, joka leimahti Karidemoksen pistävistä silmistä, oli pahempi pahinta, mitä hän oli kuvitellut.
Konon, joka huomasi hänen hämmästyksensä, näkyi iloitsevan kilvoittelijansa nöyryytyksestä. Kuta epävakaisemmaksi Akontios tuli, sitä varmemmin voi otaksua, että muutamat vihaisesti nuhtelevat sanat Karidemoksen puolelta riittäisivät pakottamaan nuorukaista takaisin ala-arvoiseen asemaansa. Vapaaehtoisesti Akontioksen täytyi tunnustaa katuvansa tekoaan ja myöntää, ett'ei hänen vaatimuksissaan ollut vähintäkään oikeutta. Tämä selitys teki, ett'ei Karidemoksen tarvinnut antaa jyrkkää kieltoa, joka olisi pahoittanut ja yllyttänyt taika-uskoisen kansan mieltä — ja Konon tiesi, kuinka näinä juhlapäivinä, jolloin tuhannet ihmiset täyttivät katuja, pieninkin mielipaha kansassa voi tuottaa mitä pahimpia häiriöitä. Jo kauvan oli Miletossa ollut olemassa vahva puolue, joka milloin julkisesti, milloin salaisesti toimiskeli neuvostoa ja etenkin arkonttia vastaan, ja jo kerran oli ollut vähällä syttyä julkinen kapina — silloin nimittäin, kun oli kysymys Athenaan ja Korinthoon lähetettävän lähetystön vaalista. Vaikk'ei Konon muutoin voinut kilpailla Karidemoksen kanssa valtiotaidossa, oivalsi hän nyt kuitenkin selvemmin asian tukalata tilaa, sillä Karidemos äärettömässä kopeudessaan halveksi kansaa eikä ensinkään arvannut vastustajajoukkojen suuruutta.
"Minä tulen", jatkoi nuori kuvanveistäjä, "toivossa, että korkean-arvoisa Kydippe tahtoo täyttää valansa vaatimukset…"
"Vait!" huusi Karidemos, joka ei voinut itseään kauvemmin hillitä. "Vai tulet sinä jatkamaan sitä, mitä jumalattaren pyhässä templissä alotit. Mutta minä tahdon kohdella sinua, niinkuin ansaitset."
Hetkeksi hän vaikeni. Taipumattomuus, joka ilmautui hänen kasvoissaan, antoi arvata, että hän jo seuraavana hetkenä antaisi käskyn panna Akontioksen kahleisin. Etupihassa, orjain kesken, arveltiin yleensä, että kohtaus oli päättyvä väkivaltaisesti. Uteliaasti kuunneltiin ulkopuolella huonetta, mutta neuvoston vartijajoukkoa ei kutsuttu sisään.
Karidemos malttoi mielensä. Hän taisi luulla loukkaavansa korkeata arvoaan, jos pitäisi asian liian vakavana. Hetken ääneti oltuaan, alkoi hän puhua toiseen tapaan. Hänen teeskennellyssä puheessaan kuului armahtavaisuutta sokaistua nuorukaista kohtaan, taivahisten ivallista sääliväisyyttä kuolevaista kohtaan, joka oli uskaltanut etsiä jumalien kestiystävyyttä. Kuta paremmin Karidemos tottui tätä hyvin valittua roolia näyttelemään, sitä tyytyväisemmäksi tuli hän itseensä ja siihen päätökseen, jonka hänen nerokas kekseliäisyytensä oli tiennyt antaa asialle. Nyt hän muka soi Akontiokselle anteeksi, vieläpä puolustikin häntä. Kaikkivoipa Eros oli vietellyt nuorukaista näille jyrkänteille. Olihan ymmärrettävää, ett'ei rakastunut, tunteittensa vallassa oleva nuorukainen kavahtanut mielettömimpiäkään keinoja. Karidemos soi sen kyllä anteeksi; niin, tahtoipa edelleenkin armossa suosia nuorta mestaria, eikä suinkaan aikonut antaa taiteilijan sovittaa sitä, mitä ihminen oli rikkonut — jos vaan Akontios nyt viimeisellä hetkellä muuttaisi mielensä ja vapaasti myöntäisi tehneensä väärin.
Arkontin viha olisi kiihottanut nuorukaista vastustukseen ja kiivaaseen sanakiistaan; mutta tämä odottamaton tyyneys, alentuvaisuus ja sääli sai hänet hämille ja aseettomaksi. Hänestä tuntui nyt selvemmin kuin koskaan ennen, että hän pyysi mahdottomia. Kylmäkiskoisuus Kononin kasvoissa, joka visusti kavahti itseään vähentämästä Karidemoksen sanojen vaikutusta halveksivilla liikkeillä, lannisti nuorukaisen mieltä yhä enemmän. Siis Kononkin näkyi pitävän asiaa vaan pienenä kovan-onnen sattumana, josta tuskin kannatti puhuakaan!
Ehk'ei Akontios niinkään helposti olisi selvinnyt pulasta, ehkä hän äänetönnä olisi vetäytynyt pois, tehdäkseen vasta myöhemmin uuden yrityksen, joll'eivät hänen katseensa olisi kohdanneet Kydippeä. Siitä hetkestä alkaen kun hän astui kynnyksen yli, oli hän kokonaan voittanut Kydippen sydämmen. Sorea nuorukainen, niin jalo, niin voimakas ja kuitenkin niin viehättävän ujo, ilmestyi tytölle nyt aivan toisessa valossa, kuin ennen. Kydippe teki nyt sen huomion, ett'ei Akontios menettänyt mitään täälläkään, komeitten marmoripylväitten, muhkeain mattojen ja kultakuteisten verhojen kaunistamassa salissa, vaan että hän päin vastoin oli suurisukuisen ja hallitsevan näköinen mahtavan Karidemoksenkin kanssa puhellessaan. — Siten haihtui hänestä viimeinenkin epäilyksensä ja hänen silmänsä ilmaisivat totista, umpimähkään ihailevaa rakkautta, joka katselee rakastettuaan kunnioituksella eikä pelkää sen kautta alentavansa itseään.
Akontios ymmärsi tämän silmäyksen. Oli kuin uutta elinvoimaa olisi virrannut läpi hänen suonensa. Hän pudisti päältään paulat, joihin arkontin sukkela puhe oli kietonut hänen sielunsa ja sanoi vakavalla äänellä:
"Karidemos tuomitsee väärin aikomukseni. Minkä olen uskaltanut, sitä en ole tehnyt umpimähkään, vaan tarkkaan mietittyäni ja lujalla päätöksellä saattaa sen perille. Afroditen pyhäkössä on Kydippe luvannut tulla omakseni; nyt pidän hänen sanoistaan kiinni. Mileton arkontti, pyydän tytärtäsi omakseni."