"Siinä hän on! Akontios! Jumalattaren lemmikki! Oi sinä kadehdittava!
Eläköön Akontios!" kuului joka taholta.
"Lieneepä Konon vihoissaan!" huusi harteva merimies karkealla äänellä.
"Kas niin vaan! Sille alhaisten halveksijalle suon mielelläni tappiota!" äänteli toinen, ja raikas nauru kaikui kautta koko torin vaikuttaen etäämpänäkin olijoihin, jotka eivät edes tietäneet mistä kysymys oli.
Kolme neljä orjaa oli tullut samalla kuin Akontioskin. Heidän ympärillään syntyi tungos ja he temmattiin mukaan väkijoukkoon, kun Akontios sillä välin yhä seisoi pylväskäytävässä ikäänkuin käsittämättä, mikä saattoi kansaa semmoiseen kiihkoon.
Hän oli juuri aikeessa astua portista ulos kun syttyi uusi meteli.
Orjat olivat kertoneet, että Karidemos oli ajanut pois rohkean kosijan.
Nurina kävi läpi rahvasjoukkojen, kasvaen kovaksi pauhinaksi, joka oli
raju-ilmaa ennustavan merenkuohinan kaltainen.
"Seis!" huusi joukossa etumaisin ja samassa rohkein. "Tahdotko itsekin
edistää valanrikkomista ja siitä seuraavaa kaupungin rankaisemista?
Mene noutamaan morsiamesi, Akontios! Älä pelkurin tavoin pakene!
Arkontin täytyy totella jumalattaren käskyä."
Arasti ja neuvotonna katsellessaan meteliä, havaitsi Akontios nuoren Oloroksen kalpeat, tuntehikkaat kasvot, joka nyökkäämällä näkyi kehottavan häntä rohkeuteen. Sitten näki hän, kuinka Oloros, innokkaasti puhellen, kääntyi ympärillään olijoihin. Mitä nuori Miletolainen puhui, sitä ei kuvanveistäjä voinut erottaa; mutta että hänen vilkkaat liikkeensä tiesivät samaa, kuin mitä hänelle jo etumaiset joukot olivat huutaneet, sen huomasi Akontios niiden vaikutuksesta. Tusinoittain kohosi käsiä ilmaan ikäänkuin vakuutukseksi kansan yhä äänekkäämmin kuuluvasta tahdosta, ja tusinalukuja seurasi pian satalukuja. "Me vannomme Kypriksen nimessä, että tahdomme puolustaa oikeutta ja uskollisuutta!" niin kuului se vala, jonka Konon oli rahvaalle opettanut ikäänkuin tunnussanaksi; ja yhä uhkaavampana tulvasi joukko pylväskäytävää kohti.
Ei yksistään hyväntahtoisuus Akontiosta kohtaan saattanut Olorosta ja hänen puoluelaisiaan näihin melskeisiin toimiin, vaan myöskin valtiolliset sivutarkoitukset. Oloros, joka hiljakkoin vielä oli ollut valtion asioista välinpitämätön, kun koko hänen elämänsä oli nautinnoissa ja tieteellisissä harrastuksissa, oli viime aikoina yhä enemmän antaunut tyytymättömien joukkoon, jotka eivät hyväksyneet neuvoston yksipuolista, kaikkea uutta vastustavaa hallintotapaa, vaan kokivat saada siinä täydellistä ja perinpohjaista muutosta. Muutaman viikon kuluttua oli Oloros tässä puolueessa saavuttanut arvoonsa ja erinomaisiin luonnonlahjoihinsa vastaavan aseman. Tämän puolueen pääpyrintönä oli täydentää neuvosto vapaamieliseen suuntaan kahdellakymmenellä uudella jäsenellä, jotka olivat valittavat niin kutsutuista uusista suvuista; vielä oli aikomus toisenlaiseksi muodostaa arkontin-arvo, joka uhkasi tulla perinnölliseksi, kun arkontin tuleva vävy Konon näkyi olevan raadin ehdokas ja siten aikoivat ehkäistä sen, mitä enimmin kammoivat, nimittäin tyranniuden. Vastustuspuolueelle ei mikään voinut olla tervetulleempi kuin tapaus Afroditen templissä. Jos Akontios tuli Karidemoksen vävyksi, niin oli vallanhimoinen Konon ikipäiviksi syrjäytetty; eikä voinut tulla kysymykseenkään, että Akontios rupeaisi Kononin asemaan, koska häneltä puuttui siihen vaadittavat ensimmäiset ehdot: olla Miletosta syntyisin ja sikäläinen kansalais-oikeus. Kydippen valan pyhänä pitäminen ja Akontioksen toiveitten edistäminen olivat siis välikappaleita tyytymättömien politiikille, ja empimättä käyttivät he hyväkseen näitä välikappaleita. Ei koskaan ennen oltu huomautettu kansaa niin pontevasti tietäjän sanoista, ei koskaan ennustuksen sisältämää vaaraa niin elävästi kuvailtu, kuin täällä torin ahdingossa. Tieto Kydippen käytöksestä antoi uutta sytykettä. Oli siis liittolainenkin keskellä vihollisleiriä. Hiukka rohkeutta ja taitoa vaan, niin oli voitto varma. Meteli torilta tunki palatsiin, arkontinkin korviin ja herätti hänessä ensin hämmästystä, sitten, kun hän tarkemmin kuuli syyn siihen, suuttumusta. Hän jätti Kononin yksin Kydippen seuraan ja meni pylväspihaan, jonka alinta porrasta kansa jo piiritti. Akontios nojausi miettiväisenä etumaisinta pylvästä vastaan. Nähdessään kaupungin päämiehen, vetäytyi joukko hiukan takaisin. Akontios yksin jäi liikkumatta seisomaan.
"Mitä te tahdotte?" huusi arkontti, kun melu oli asettunut.
Taas ojentui sadottain käsiä ilmaan kansajoukosta.