"Käske vaan, Neaira kulta ja Baios tottelee. Kun saan omistaa sinut ja rangaista sitä heittiötä, niin uskallan vaikka mitä. Sen vaan sanon, että missä kavaluus voi meitä auttaa, siinä en mielelläni käytä ilmeistä väkivaltaa."
"Oikein!" sanoi Neaira.
Hän antoi nyt sepälle muutamia viittauksia samaan suuntaan, kuin hän oli antanut Kononillekin satamakadun muistopatsaan luona.
Baios oli kuin tuli ja leimaus. Hän huomasi, että tämä tie, jos sitä varovaisesti kuljettiin, oli varmin ja vähimmin vaaraa tuottava; yksityiskohtia vaan hän ei hyväksynyt. Hänen mieleensä oli jo heti alusta johtunut Didymoin puisto, jossa metsän yksinäisyydessä lähellä pyhäkköä asui eräs omituinen mies. Tämä hiukan päälle viidenkymmenen vuoden vanha mies nimeltä Fintias, oli Apollon papin palveluksessa, mutta samassa piti hän salaista liittoa pelätyn lemnolaisen rosvojoukon kanssa, joka puoli kolmatta vuotta takaperin hänen neuvostaan oli tehnyt onnistumattoman yrityksen nousta maalle lähellä Didymoita ryöstääkseen templin aarteet. Vaan erään sattuman kautta raukesi yritys tyhjiin; mutta siitä asti ryhdyttiin yhä tarkempiin varokeinoihin, niin että Fintias vähitellen alkoi epäillä halutun rikkauden saavuttamista tällä keinoin. Fintiaksen kanssa oli Baios tuttu jo niistä ajoista asti, kun hän itse, työhön kyllästyneenä, seurusteli merirosvojen kanssa ensin Andros- ja sitten Lemnos-saarissa, kunnes ilmitulon pelko, ehkäpä katumuskin sai hänet luopumaan siitä raa'asta ja vaarallisesta elinkeinosta. Monen vaiheen perästä oli hän viimein tullut Miletoon.
Eräässä Didymoilaisen Apollon juhlassa tunsi hän entisen toverinsa. Molemmilla, sepällä samoin kuin templin palvelijallakin, oli hyviä syitä olla koskematta menneihin asioihin; ei kumpikaan siis pelännyt toistaan; syntyipä toisena päivänä jonkinlainen ystävyyskin heidän välillään ja viinin kiihottamana kertoi Fintias Baiokselle, mitkä rohkeat aikeet olivat tuoneet hänet tänne pyhäkölle. Hän koetti saada seppääkin yhtymään apulaiseksi, mutta Baios ei ottanut sitä korviinsa. Mutta nyt, Neairan puheesta johtui hänelle mieleen hänen entinen toverinsa, joka oli niin sukkela, rohkea ja rahanhimoinen, ja jonka toiveet jo niin kauvan olivat olleet epävakaisella kannalla, niin että hän varmaankin suostui luopumaan tulevasta, epävarmasta saaliista, jos hän vaan varmalta taholta voi saada selvää rahaa. Fintiaksen itsensä piti saada asiaa tarkemmin harkita ja keksiä keinoa. Huomenna, päivän valjetessa, tahtoi Baios mennä hänen luokseen.
Kaikesta tästä antoi seppä vaan lyhyitä viittauksia. Mutta sekin oli Neairasta kylläksi. Hän ei epäillyt että Konon oli apulaistensa palkkaamiseksi suostuva uhraamaan suurimpiakin summia, jos juoni vaan viisaasti ja varmasti saataisiin suunnitelluksi. Lempeästi kiittäen jätti hän sepän majan. Mutta ylen onnellinen Baios puhkesi ääniin, jotka muistuttivat villin pedon kamalata ulinaa.
KAHDEKSAS LUKU.
Elafebolion-kuu oli umpeen vierryt, Munykion-kuu toi mukaansa ennen-aikaista kesähellettä. Kuitenkin tunkeili kuukauden ensimmäisenä käräjänkäyntipäivänä ääretön ihmisjoukko keskipäivän helteessä torilla ja sen läheisillä kaduilla, odottaen kärsimättömyydellä päätöstä asioissa, joita jo melkein kolme tuntia oli käsitelty gerusian istunnossa.
Akontioksen, mylasalaisen kuvanveistäjän, piti raadin edessä puolustaida ankaria syytöksiä vastaan. Syytös, Kononin esiintuoma, ilmoitti isänmaankavallusta. Akontios oli muka salaa sopinut Lemnos-saarella asuskelevien merirosvojen kanssa auttamaan yhdessä muutamien liittolaisten kanssa, joita ei vielä tunnettu, heitä astumaan maalle Miletossa. Ilmeisiä todistuksia oli runsaasti. Siellä oli ensinnäkin Baios, seppä, joka eräänä iltana esikaupungin satamalla oli kuunnellut syytetyn keskustelua kahden tuntemattoman miehen kanssa. Siellä oli huilunsoittaja Lysistrate, joka toi esiin jotenkin uskottavan, vaikka vähän ristiriitaisenkin kertomuksen, jonka mukaan Akontios rahanlupauksilla oli pyytänyt häntä kietomaan arkonttia pauloihinsa, että hän siten, valtion päämiehen lemmittynä, voisi saada haltuunsa tärkeän sinetin, joka oli Akontiokselle välttämätön kaupungin virastoihin annettavien käskyjen ja asiakirjojen väärentämiseen. Siellä oli ennen muita Fintias, itse yksi rosvoista, joka eräällä kaukaisella saarella olevasta varmasta lymypaikastaan oli kirjoittanut arkontille ja sanonut olevansa taipuvainen ilmoittamaan koko vehkeen, jos hän pääsisi rangaistuksesta.
Tämä kaikki oli jo monta päivää ollut yleisenä puheaineena kaupungissa. Akontios oli paikalla Fintiaksen ilmoitusten nojalla vangittu ja viety valtionvankilaan. Tänään piti nyt gerusian ratkaista hänen kohtalonsa. Kansassa vallitsi eri mieliä. Useimmat taipuivat ankarain ja, kuten luulivat, oikeain todistusten puolelle. Pieni puolue vaan, etupäässä Oloros ystävineen, piti tätä kaikkea Kononin taitavasti toimittamana vehkeenä, eivätkä suinkaan jättäneet arvelujaan levittämättä. Itse oikeutta istuvienkin joukossa oli tämän skeptiläisen mielipiteen kannattajia, niiden joukossa eräs yhtä arvossa pidetty mies, kuin Melanipposkin, joka juhlallisesti ilmoitti, että kaiken sen mukaan kuin hän oli Akontioksesta ottanut vaarin, luuli hän, ett'ei nuori mestari saattanut petoksella ja kiittämättömyydellä palkita kaupunkia, joka niin ystävällisesti ja vieraanvaraisesti oli ottanut hänet helmaansa. Kuitenkin näytti nuorukaisen tila tuiki tukalalta. Mitä tuon tuostakin pääsi kuulumaan ulos väkeä vilisevälle torille, ei juuri voinut Oloroksen ja hänen ystäviensä toiveita kartuttaa. Konon vei syytöksen perille teräväjärkisellä johdonmukaisuudella. Ainoastaan se oli outoa että, vaikka hänen selitystensä mukaan Akontioksen syyllisyys ei ollut epäiltävissäkään, hän ei kuitenkaan tahtonut kuolemanrangaistusta, jota laki vaati, vaan uskoi hänet, muka sokaistuna ja harhaan joutuneena, gerusian armoon ja vaati vaan maanpakoon ajamista.