Oloroksen puhutellessa pysähtyivät Akontios ja Melanippos pariksi minuutiksi. Kun taas alkoivat astua, välkähti vaalea naisen hame esiin kirjavasta väkijoukosta. Akontios katsahti ylös ja kohtasi Neairan tuliset katseet. Kun ei kukkaistyttö ollut oikeudessa saapuvilla eikä hänen nimeänsä todistajien lausunnossa ainoatakaan kertaa mainittu, niin ei Akontios suinkaan voinut aavistaa, että hänen kostonhimonsa se juuri tuotti hänelle tämän surullisen kohtalon. Viimeiset ikävät kohtaukset heidän välillään haihtuivat, kun hän muisteli niitä valoisia; onnellisia hetkiä, jotka oli viettänyt ensimmäistä taideteostansa valmistaessaan Miletossa, kun hilpeä Neaira oli ollut hänen kirkkaana tähtenään. Hänen kasvoissaan ilmautui sulosuruinen, salaisen myötätuntoisuuden piirre. Hän ajatteli aikaa, jolloin hän huolettomana ja täynnä suloisia toiveita veisteli "paimentyttöään." Neaira oli hänen mielestään ikäänkuin noitten rauhallisten päivien elävä edustaja, ja mitä hän niin lämpimästi ja tuskallisesti tunsi, se ilmautui selvästi hänen kasvoissaan.

Neaira huomasi sen, ja kylmä voittoriemu, joka niin selvästi loisti hänen silmistään, väistyi yht'äkkiä toisen tunteen edestä. Hänestä tuntui kuin olisi hän itseensä iskenyt kaikki ne haavat, jotka hän oli saattanut vastustajalleen. Hänellekin johtui mieleen suloinen menneisyys ja salainen, kaipaava rakkaus, joka oli ryöstänyt häneltä rauhan ja kuitenkin tehnyt häntä niin sanomattoman onnelliseksi. Tosin katkeroittui kohta taas hänen mielensä muistaessaan, että Akontios oli hylännyt hänen rakkautensa, mutta kerran herännyt muisto ei haihtunut niin pian. Se pakotti häntä pois torin meluavasta tungoksesta. Ylpeä, hurja tyytyväisyys, jota hän siihen asti oli tuntenut, väistyi kalvaavan rauhattomuuden-tunteen edestä. Hän kiiruhti kotiinsa; hän sulkeutui ahtaasen, ilottomaan huoneesensa ja heittäysi nyyhkyttäen vuoteelleen.

Akontios sillä välin astui Melanippoksen rinnalla hänen asunnolleen. Kolme tuntia oli vielä aikaa laivan lähtöön. Klitifon, uskollinen orja, järjesti herransa käskystä asiat Akontioksen kodissa, maksoi Koronikselle loput hänen saatavistaan, ja toi maanpakoon tuomitulle tuon yksinkertaisen matkalaukun, joka hänellä oli matkallaan Mylasasta Miletoon, ja joka oli ainoa omaisuus, minkä tuomarit olivat hänelle jättäneet. Yritys saada puhutella surevaa Kydippeä vielä kerran, ei onnistunut; Karidemos vartioitsi tarkasti tytärtään. Niin viettivät molemmat miehet loput päivää vakaasti keskustellen. Akontios, joka alussa oli aivan lohduttamaton, tyyntyi vähitellen. Melanippos tunsi Rheneia-saaren omasta kokemuksestaan, — kallioinen, jylhä maa, mutta kuitenkin Kronion-joen kastelema ja samoin kuin Arkkipelaagin muut ihanat saaret, laveavaltaisen Poseidonin kuohuvien aaltojen keskellä, jotka vaahtopäisinä huokuivat terveisiä Mileton rannalta. Loivemmalla koillisrannikolla menestyi öljypuu, ja ohravainioitten keskellä kasvoi hohtavia anemone- ja akanthuskukkia. Ne miletolaiset merimiehet, jotka sinne olivat perustaneet kylän, olivat rehellisiä, hyväntahtoisia ihmisiä, jotka kyllä olivat osottavat ystävyyttä ja auliutta maanpakolaiselle, milloin hän apua vain tarvitsi. Kalpean Oloroksen isä oli viettänyt vuoden Rheneiassa, ja kun Miletolaiset sallivat hänen palata, kiitteli hän alinomaa maanpakolaisten käytöstä ja sai aikaan, että emäkaupunki kolmeksi olympiaadiksi vapautti heidät veronmaksusta…

Täten onnistui papin rauhoittaa ja rohkaista nuorukaista.

Auringon mennessä mailleen, astui Akontios kolmisoutolaivaan, jonka yön tullessa piti lähteä merta kyntämään. Koska, paitsi arkontin molempia aseenkantajia, myöskin Melanippos seurasi häntä, kohteli lähetystön päämies häntä jonkinlaisella kunnioituksella. Hän salli hänen pysyä laivankannella niin kauvan, kuin häntä halutti, ja antoi hänen liikkua vapaasti laivassa. Melanippos kiitti kohteliasta valtiomiestä ja poistui syleiltyään nuorta taideniekkaa vielä kerran. Heti sen jälkeen annettiin merkki nostaa ankkuri.

Tyyneesti ja tasaisesti kävi kulku Tragasai-saarten ohi aukeaan Arkkipelaagiin. Latmos-vuoren harjanteiden yli, joiden korkeimmat huiput vielä hohtivat ilta-auringon valossa, nousi kumottava kuu, ennustaen kirkasta, tyyntä yötä. Yhä syvemmälle vaipui etääntyvä kaupunki illan varjoihin. Kokan yksitoikkoinen kohina ja airojen tahdinmukainen loiske vaikuttivat tässä harmaahtavassa iltahämärässä kovin nukuttavasti Akontiokseen. Jo kauvan ennenkuin oli Trogilis-niemen ohi menty, etsi hän väsyneenä mielenliikutuksista lepoa. Tylsä tunnottomuus, joka seurasi edellisiä tuskallisia tunteita, toi unta hänen silmiinsä, ennenkuin hän oli sitä toivonutkaan. Kuitenkaan ei hänen unensa ollut virkistävää. Hän näki itsensä ponnistelemassa repimään rikki ne paulat, joihin Konon oli hänet kietonut. Ja kun hän täällä luuli voittaneensa jonkun vihollisjuonen, niin ilmestyi tuolla uusi, vaarallisempi ja vieläkin itsepäisempi este, — muodoltaan ja sisällykseltään määräämätön, mutta tuskallinen ja uuvuttava, tehden tyhjäksi hänen ponnistuksensa. Se oli uni, täynnä raukeata uupumattomuutta, jommoinen tavallisesti seuraa henkistä ja ruumiillista kiihtymystä.

Melkein samaan aikaan, kuin lähetystön laiva nosti ankkurin, pistäysi eräästä kaukaisten Korassilais-saarten lahdekkeesta esiin laiva, jonka, jos se kulki yhtä nopeasti kuin Miletolaisten, täytyi välttämättömästi tavata jälkimmäinen juuri Samoksen ja Argian välisellä matkalla. Tämä oli Arkkipelaagin kauhu, Kalaze, lemnolaisten merirosvojen pelätty laiva, jolla nopeudessa ja kelvollisuudessa ei ollut vertaista näillä vesillä. Ohjattuaan suuntaansa ensin vähän etelään jatkoi se sitten matkaansa jotenkin suoraan länteen päin. Sen päällikkö, jättiläiskokoinen henioki, raa'an näköinen kasvoiltaan, istui kahden uskottunsa kanssa kumartuneena mustuneen pergamenttilevyn yli, jolle karkeissa piirteissä oli kuvattu Vähän Aasian rannikko ja koko läntinen osa Arkkipelaagia. Tavan takaa nousi hän laivankannelle neuvottelemaan erään kolmannen miehen kanssa, joka nojaten mastoa vastaan tarkasteli tähtiä.

Laivaväen äänettömästä yksitotisuudesta jo saattoi arvata, että Kalaze väijyi tärkeätä saalista. Väijymisen esineenä olikin Mileton lähettiläslaiva. Konon, joka hyvin käsitti nuoren Oloroksen ja hänen päivä päivältä kasvavan puolueensa vaikutusvaltaa ja jota muutoinkin vaivasi sisällinen levottomuus, joka aina seuraa rikosta, pelkäsi, että Akontios kaukanakin oli vaarallinen vastustaja, joka ei ollut levähtävä ennen, kuin hän tavalla tahi toisella sai viattomuutensa toteen näytetyksi. Olorosta ja Melanipposta ei voitu estää rupeamasta välilliseen yhteyteen maanpakolaisen kanssa; kansan mielipidettä oli mahdoton arvata; ja kukapa saattoi arvata, minkä sattuman kautta Akontioksen tila saattoi muuttua? Koska Konon ylenkatsoi viimeistä keinoa — salamurhaa — oli vaan yksi jälellä, jolla vihattu kilpakosija saatiin aivan vahingottomaksi: täytyi ainaiseksi riistää häneltä hänen vapautensa. Niin muodoin päätti hän, neuvoteltuaan Fintiaksen kanssa, kuljetuttaa maanpakolaista suurille orjamarkkinoille, joilla hän oli tuleva myydyksi sekä viedyksi kauas Aasian barbarisiin sydänmaihin. Fintias oli tämän vehkeen ehdotellut ajatellen, että tässä tilaisuudessa tulisi lemnolaisille merirosvoille, paitsi Kononin lupaamaa palkkaa, paljon muutakin saalista. Loistoa rakastavat lähettiläät kuljettivat tietysti mukanaan runsaita varoja paitsi niitä kallis-arvoisia lahjoja, joita he ystävyyden merkiksi veivät Korinthon neuvoston etevimmille jäsenille. Merirosvot olivat luvanneet antaa lähetystön rauhassa jatkaa matkaansa, kun vaan saivat Akontioksen haltuunsa, ja heidän lupauksensa luuli Fintias voivansa taata vaikka hengellään. Pienen pakkoveron vaatiminen ei kuitenkaan ollut viekkaan temppelipalvelijan mielestä rikos tätä lupausta vastaan.

Saatuaan jo monta päivää edeltäpäin tiedon kaikesta, mikä oli tarpeen tietää, ryhtyi vankkavartaloinen henioki Olbios varmana voitosta toimeen. Miletolaisten laivassa oli tosin joukko aseellisia, mutta tuskin puolet sen verran sotakuntoisia kuin Kalazessa. Tätä Arkkipelaagin osaa olikin jo viisi kuusi vuotta pidetty aivan luotettavana. Lemnolaiset merirosvot olivat, monta kertaa tappiolle jouduttuaan, vetäytyneet yhä enemmän pohjoisiin osiin; varmana pidettiin, että heidän retkeilynsä etelään olivat loppuneet, semminkin kuin kauhea rangaistus, johon Athenalaiset olivat tuominneet kahden rosvolaivan väestön, vielä oli tuoreessa muistissa. Paitsi aseellistensa suurempaa lukua saattoi Olbios pitää suurena apuna senkin, että hyökkäys oli tapahtuva ihan aavistamatta. Sen lisäksi oli lähettiläslaivan väestönä pelkkiä paraatisotamiehiä, jotka eivät koskaan olleet tapelleet.

Tuntia jälkeen puoliyön ilmoitettiin heniokille, että Mileton rannikon puolella oli laiva näkyvissä. Nopeasti lähestyvän laivan suuruus ja tavattoman pitkät ja leveät liput, jotka kirkkaalla kuutamolla liehuivat tuulessa, ilmoittivat, että aiotun ryöstön esine oli silmien edessä. Heti antoi Olbios käskyn valmistautua tappeluun. Jollei miletolainen kolmisoutolaiva hyvällä pysähtynyt ja täyttänyt merirosvojen vaatimuksia, niin oli käytävä sen kimppuun kaikkien sotataidon sääntöjen mukaan.